Fritz Langin ohjaus Sininen gardenia (The Blue Gardenia, 1953)
sai tv-ensi-iltansa sunnuntaina Teemalla. Vera Casparyn tarinaan
perustuvaa jännityselokuvaa pidetään usein Langin
sanomalehti-noir-trilogian aloituksena. Sen jälkeen seurasivat Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956) ja Sähkötuoli odottaa (Beyond
a Reasonable Doubt, 1956), joita ei vähään aikaan ole nähty,
jälkimmäinen viimeksi vuonna 1990.Yhteistä elokuville on kriittinen
suhtautuminen sanomalehdistöön. Oma tutkimusteemansa olisikin analysoida
tarkemmin, miten sanomalehdistön kuva on Hollywood-elokuvissa
muuttunut. Aineistoa olisi todella runsaasti!
Sininen gardenia asettaa keskiöön puhelinvaihteessa työskentelevän
Norah Larkinin (Anne Baxter), ja myöhemminkin elokuvassa puhelinta
käytetään tehokkaasti, useaan otteeseen. Puhelinvaihde saa symbolisen
merkityksen ihmisten yhteenliittäjänä mutta samalla odottamattomien
kohtaamisten ja paljastusten välineenä. Sininen gardenia ei
ole tyylipuhdas trilleri, ja ehkäpä juuri siksi sitä on myös
kritisoitu. Toisaalta juuri sekamuotoisuus tekee siitä mielenkiintoisen.
Elokuvassa on melodraaman piirteitä, kun uskollinen Norah saa kirjeen
Korean sotaan lähteneeltä rakastetultaan, joka tunnustaa löytäneensä
uuden puolison. Norah hairahtuu lähtemään sokkotreffeille naistenmiehenä
tunnetun Harry Prebblen (Raymond Burr) kanssa. Drinkkejä kaatuu
kurkkuun, ja lopulta Norah menettää tajuntansa. Eipä aikaakaan, kun
Harry löytyy surmattuna ja Norah pitää itseään syyllisenä.
Sinisen gardenian vahvuus
on sen subjektiivisessa näkökulmasta: maailmaa katsotaan Norahin
näkökulmasta. Hetken hairahdus saa katastrofaaliset mittasuhteet, ja
elokuvan miehet ovat jäjrestään petollisia. Harry Prebblen lisäksi
elokuva esittelee poliisikomisario Sam Haynesin (George Reeves), jonka
ylimielisyydellä ei ole rajaa, ja sanomalehtimies Casey Mayon (Richard
Conte), joka etsii murhaajaa ja kuuluttaa tätä lehtensä välityksellä.
Näennäisestä sympaattisuudestaan huolimatta Caseylla ei ole
aikomustakaan toteuttaa lupaustaan. Miehisen epäluotettavuuden kruunaa
kelvoton hampurilaisbaarin pitäjä, joka lopulta kavaltaa Norahin
poliisille.
Sininen gardenia hätkähdyttää
musiikillisilla viittauksillaan. En tarkoita Nat King Colen loistavaa
esiintymistä ravintolakohtauksessa, vaan elokuvan loppua, jossa kaiken
avaimeksi osoittautuu äänilevyliike. Elokuvan musiikista vastaa Raoul
Kraushaar, mutta lopussa pääroolin kaappaa Richard Wagnerin Tristan ja Isolde.
Melkein surrealistiselta tuntuu ajatus, että Isolden lemmenkuolo soi
levylautasella samaan aikaan, kun Harry Prebble saa kuolettavat iskut
hiilihangosta... Erikoista elokuvassa ovat myös monet sotaviittaukset.
Korean sota on esillä useampaan kertaan, ja eräässä kohtauksessa Casey
Mayolle ehdotetaan vetypommin koeräjähdyksen uutisointia murhamysteerin
sijaan...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti