Rakkautta ennen keskiyötä (2013)

Richard Linklater on yhdysvaltalaisen independent-elokuvan tunnetuimpia tekijöitä. Usein hänen elokuvansa kuvaavat ajallisesti tiivistä jaksoa, vaikkapa muutaman tunnin tai vajaan vuorokauden tapahtumia. Visuaalinen tyyli on niukkaa ja korostaa dialogia. Nämä piirteet pätevät myös vuonna 2013 valmistuneeseen romanttiseen draamaan Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013), jonka Linklater käsikirjoitti yhdessä pääosaa esittäneiden Ethan Hawken ja Julie Delpyn kanssa. Teos on itsenäinen kokonaisuus mutta samalla jatkoa elokuville Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995) ja Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004). Trilogian ensimmäisessä osassa yhdysvaltalainen Jesse (Ethan Hawke) ja ranskalainen Celine (Julie Delpy) tapaavat sattumalta junassa matkalla Budapestista Wieniin. Nyt katsottuna elokuvaan on tarttunut kiinnostavia kuvia siitä Wienistä, jonka kylmän sodan päättyminen oli muuttanut risteysasemaksi. Sarjan keskimmäisessä osassa pariskunta tapasi uudelleen yhdeksän vuoden jälkeen. Uusimmassa elokuvassa Jesse ja Celine ovat viettämässä lomaa Kreikassa.

Rakkautta ennen keskiyötä tuo mieleen Ingmar Bergmanin viiltävän Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973), jota Linklater on tunnustanutkin ihailevansa. Samaa raastavuutta elokuvassa ei kuitenkaan ole. Ehkä se tuo pikemminkin mieleen Eric Rohmerin dialogintäyteiset ihmissuhde-elokuvat, tai jopa Claude Lelouchin klassikon Mies ja nainen (Un homme et une femme, 1966), jossa rakastavaisia tulkitsivat Jean-Louis Trintignant ja Anouk Aimée. Yhdistävä tekijä Linklaterin trilogiaan on se, että myös Lelouch palasi uudelleen rakkaustarinaan elokuvassa Mies ja nainen - 20 vuotta myöhemmin (Un homme et une femme, 20 ans déjà, 1986). Sekä Lelouch että Linklater seuraavat pariskuntien elämää ja niitä muutoksia, joita suhteessa tapahtuu, kun vuodet vierivät.

Tunnustan, että Rakkautta ennen keskiyötä herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Pidin erittäin paljon aloituskohtauksesta, jossa Jesse hyvästelee poikansa Hankin (Seamus Davey-Fitzpatrick), joka on myös ollut Kreikassa isänsä luona. Dialogin kiertelevyys ja kaartelevuus avaa hyvin elokuvan teemaa, vaikeutta puhua kätketyistä tunteista. Sen sijaan seuraava kohtaus autossa tuntui kohtuuttoman pitkältä, mutta varmasti ratkaisu on tietoinen. Itse asiassa parhaimmillaan elokuva on pitkissä vuoropuheluissa, joissa kamera seuraa Jessen ja Celinen liikkeitä. Elokuvan lopun voi tulkita positiivisena, nousemisena kriisin partaalta, mutta toisaalta se on myös ristiriitainen. Jesse on sepittänyt kirjeen ja rakentaa fiktion aikakoneesta, jossa 82-vuotias Celine on antanut viestin nykypäivään. Eikö tässäkin Jesse oli parisuhteen merkityksellistäjä tavalla, jota Celine hetkeä aikaisemmin on yrittänyt kyseenalaistaa?