Valerian ja Laureline 1

Pierre Christinin kirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä Valerian ja Laureline -sarja, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, on pitkäikäisimpiä science fiction -sarjakuvia. Tutustuin sarjaan ensimmäisen kerran Zoom-lehdessä vuonna 1973, ja 12-vuotiaan lapsen mieleen jäivät hämmästyttävät näkymät, yllätykselliset käänteet, jännityksen ja huumorin yhdistelmä. Kun noita mielikuvia pohtii jälkeenpäin, tuntuu, että Valerianin ja Laurelinen maailmassa oli jotakin ennennäkemätöntä. George Lucasin Tähtien sotahan tuli vasta neljä vuotta myöhemmin. Christinin ja Mézièresin ensimmäinen tarina ilmestyi vuonna 1967, ja ajallinen kaari tuoreimpaan albumiin Souvenirs de Futurs (2013) on laaja. Sarja antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden pohtia sekä tieteisfiktion vaiheita että muuttuvien tulevaisuuskuvien historiaa. Suomessa Valerianin ja Laurelinen seikkailuja ovat julkaisseet Zoomin lisäksi Ilta-Sanomat, Otava, Tammi ja Jalava. Nimenomaan Jalavan merkitys pitkäjänteisenä kustantajana on ollut tärkeä. Viime vuonna ilmestyi kokoelma Surullinen planeetta, jossa julkaistiin viimeisetkin aiemmin suomentamattomat kertomukset. Nyt Valerianin ja Laurelinen elinkaaren voi hahmottaa ensi kertaa suomeksi. Yritän lukea tarinan alkuperäisessä ilemstymisjärjestyksessä, mutta tällä kertaa ei vielä pääse alkua pidemmälle.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Valerian-tarina oli Pahat unet (Les mauvais rêves, 1967), joka alun perin ilmestyi ranskalaisessa Pilote-lehdessä. Suomeksi tarina julkaistiin vuonna 1991 Jalavan samannimisessä albumissa, jossa mukana oli kaksi muuta lyhyttä tarinaa, Suuri keräilijä (Le grande collectionneur, 1969) ja Merkillisiä näytteitä (Drôles de specimens, 1970). Pahat unet onnistuu erinomaisesti vaikeassa tehtävässä, johdattelussa tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat alkavat vuonna 2720 Galaxityssä, jonka kerrotaan olevan ”maan ja maan hallitseman linnunrataimperiumin pääkaupunki”. Vaikkei asiaa tarkemmin kerrotakaan, 753 vuotta tarinan ilmestymisvuoden jälkeen, maasta on tullut koko galaksin keskus. Ratkaisevaksi taitekohdaksi mainitaan vuosi 2314, jolloin ihmiskunta oli oppinut siirtämään ainetta ajan ja avaruuden halki, eli matkustamaan sekä ajassa että avaruudessa. Pahojen unien ensimmäinen sivu tuo vahvasti mieleen ne keskustelut, joita 1960-luvun lopussa käytiin tulevaisuudesta. Suomessakin pohdittiin, miten ihmiset saisivat käytettyä kaiken sen vapaa-ajan, joka syntyi työelämän mekanisoitumisen sivutuotteena. Pahojen unien alussa tämän kehityksen seuraukset ovat nähtävillä: kaukaisen tulevaisuuden maailmassa töitä tekee vain ”muutama sata avaruusaikapartion agenttia ja avaruusaikapalvelun teknokraattia”, sillä ”muu osa ihmiskunnasta heittäytyy unien nautintoihin, joita valvoo ja ohjelmoi unipalvelu”. Christinin ja Mézièresin näkökulmaa voi pitää dystooppisena: Valerian on niitä harvoja onnellisia, joilla on työtä... Pahat unet esittelee Xombul-nimisen roiston, joka havittelee valtaa. Valerian saa tehtäväkseen palata vuoden 1000 maailmaan etsimään kuritonta ilkimystä. Samalla Valerian tutustuu Laurelineen, josta tulee hänen työparinsa.

Pahojen unien jälkeen Christin ja Mézières julkaisivat ensimmäisen pitkän albuminsa, 56-sivuisen Liikkuvien vetten kaupunki (La cité des eaux mouvantes, 1968). Otava julkaisi sen suomeksi lyhennettynä vuonna 1974 ja Jalava alkuperäisessä laajuudessaan vuonna 1991. Tarinan aloitus pohjustaa uudelleen maailmaa: aikamatkustus on muuttanut yhteiskunnan rakenteet perusteellisesti. Eletään ”joutilaisuuden aikaa”, ja vain avaruusagentit, kuten Valerian ja Laureline, partioivat avaruudessa ja historiassa takaamassa ”maan ja sen imperiumin turvallisuutta”. Ilmenee, että Galaxityssä on ”vain yksi poliittinen vanki”, Pahoista unista tuttu Xombul, joka on paennut. Samalla tulee selväksi, että tulevaisuuden maailma ei todellakaan ole ihanneyhteiskunta, sillä Galaxityn asukkaita vaivaa historiatrauma: he eivät tunne menneisyyttään. Vuonna 1986 tapahtui täydellinen tuho. Sen jälkeen koitti ”pimeä kausi maan historiassa”, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui vuoden 1986 ja 2300-luvun välillä. Arkistot olivat tuhoutuneet, mutta samalla tarina viittaa menneeseen katastrofiin, jonka ympärillä vallitsee kollektiivinen muistinmenetys. Valerian ja Laureline saavat tehtävän seurata Xombulia vuoden 1986 New Yorkiin, joka on joutunut vedenpaisumuksen valtaan. Christin ja Mézières liittyvät New Yorkin totaalisen tuhon kuvittelijoihin. Jos Franklin J. Schaffnerin ohjauksessa Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) nähdään raunioitunut Vapaudenpatsas, saman vuoden Valerian-sarjakuvassa sankari aineellistuu patsaan huipulle juuri, kun se on tsunamin voimasta luhistumassa pirstaleiksi. Liikkuvien vetten kaupungissa New York on joutunut ahneen roskajoukon käsiin: rikolliset puhdistavat jalokiviliikkeitä ja pankkiholveja kuvitellen, että rikkauksilla voisi olla jotain arvoa tuhon jälkeisessä maailmassa. Vaikka Valerianin ja Laurelinen ei itse asiassa pitäisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun menneiyydessä, näin tietysti tapahtuu vähän väliä, ja Valerian antaa oivallisen neuvon paikalliselle rikollispomolle: todellinen valta ei tule rahasta vaan tieteestä. Tarinassa on myös tiedemies, joka muistuttaa  Jerry Lewisin hahmoa elokuvassa Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963). Albumin lopussa, kun maanjäristysten ja napa-alueiden sulamisen jälkeen maailman painopisteet ovat muuttuneet, tutkija löytää itselleen turvapaikan Brasilian yliopistosta...
 

Jalava julkaisi vuonna 2013 kokoelman Surullinen planeetta (alkuperäisnimeltään Par les chemins de l'espace, ”Avaruuden poluilla”). Siihen on koottu seitsemän 16-sivuista tarinaa, jotka Christin ja Mézières toteuttivat Liikkuvien vetten kaupungin jälkeen Piloten taskukirjasarjaan vuosina 1969–70. Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä ilmestyivät jo Pahat unet -albumissa. Tämän lisäksi mukana on neljä Ilta-Sanomissa 80-luvulla suomeksi julkaistua tarinaa, Tsirillitis-asteroidi (Tsirillitis l'asteroïde, 1969), Uxgloan kloonit (Les engrenages d'Uxgloa, 1969), Ystävyyden fflumgluff (Le fflumgluff de l'amitie, 1970) ja Tekniikan riemuvoitto (Triomphe de ka technique, 1970) sekä yksi aiemmin suomentamaton seikkailu Surullinen planeetta (La planète triste, 1969). Nämä sarjakuvat ovat kuin sormiharjoituksia, joista monessa pohditaan aikamatkustuksen ja eriaikaisuuden kysymyksiä.  Ystävyyden fflumgluff kuvaa Valerianin pyrkimystä pelastaa ystävänsä kohtalokkaalta virheeltä, ja hän joutuu menemään hetki hetkeltä taaemmas menneisyyteen. Merkillisiä näytteitä kuvaa planeettaa, jonka pinnalla aika kulkee eri suuntiin. Tekniikan riemuvoitto on ironinen kommentti tieteen saavutusten rajallisuudesta ja ihmiskunnan edistysuskon yksisilmäisyydestä. Uxgloan kloonit puolestaan esittelee kloonien armeijan jo kauan ennen Tähtien sodan kloonisotureita. Kiinnostavaa Surullisen planeetan tarinoissa on sen orgaaninen kuva tulevaisuuden mahdollisesta teknologiasta. Vaikka Galaxity on teknokraattien valtakunta, monet avaruuden ihmeellisyydet ovat orgaanisia. Tsirillitis-asteroidissa taivaankappaleen pinta on vain kuori, joka kätkee sisäänsä elollisen olennon. Albumin avainkertomus on Surullinen planeetta, jonka melankolinen sävy tekee vaikutuksen. Flammil-planeettaa tutkiessaan Valerian saa kuulla, miten ”sodan kiima” tuhosi kukoistavan yhteisön. Jäljelle jäi vanhus, joka sanoo: ”Minä kirjoitan tovereideni kanssa menneisyytemme ja odotuksemme historiaa.”

Lyhyiden tarinoiden jälkeen Christin ja Mézières palasivat albumimuotoon, ja tuloksena oli Tuhannen planeetan valtakunta (L'Empire des mille planètes, 1971). Seikkailu on 45 sivua pitkä, mutta tarinasta levittäytyy laajempi, melkein oopperallinen visio, jota lukiessa miettii, olisiko George Lucas kurkistanut myös tätä tarinaa ennen Tähtien sotaa. Tuhannen planeetan valtakunta vie lukijan kaukaiselle Syrtelle, jonka pääkaupunki kuhisee elämää, erinäköisiä ja -kokoisia avaruusolentoja. Syrten keskus on monikulttuurinen metropoli, jonka keskellä on keisarillinen palatsi. Vähitellen paljastuu, että valtakunnan todellisia haltijoita ovat papit. Uskonto asettuu tiedettä vastaan. Alun suurenmoisuuden jälkeen selviää, että Syrte elää rappion partaalla. Julkiset rakennukset rapautuvat ja vain tietäjien temppelit kohoavat loisteliaina kurjuuden keskeltä. Ennen kuin Valerian ja Laureline ehtivät tutustua Syrten monikulttuuriseen maailman, Laureline toteaa: ”Koska kulttuuri ei ole laajentunut aurinkokunnan ulkopuolelle, sen kehitys on jäänyt planeettojen välisen matkailun tasolle.” Avaruusagentit pitävät Syrteä kulttuurisesti umpioituneena siksi, että planeetan teknologinen kehitys ei ole mahdollistanut vuorovaikutusta aurinkokuntien välillä! Tarina päättyy ristiriitaisiin tunteisiin siinä mielessä, että Syrten papisto paljastuu maapallolta lähteneeksi avaruusmiehistöksi, jonka kaikki ovat unohtaneet. Syrten tyrannian suhteen maan asukkaat eivät siis ole ulkopuolisia vaan, päinvastoin, he ovat itse luoneet uskonnon ja teknologian välisen dikotomian ja kaiken lisäksi estäneet Syrteä kehittämästä pidemmälle monikulttuurisena keskuksena.