Lunéville – työn kiulttuurihistoriaa valistuksen keskuksessa

Lunévillessa, puolen tunnin matkan päässä Nancyta, järjestetiin Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran viides konferenssi 2.–5. heinäkuuta 2012 otsikolla Histoire culturelle du travail. Paikka oli ainutlaatuinen: linnassa majaili Puolan entinen kuningas Stanisław I Leszczyński (1677–1766), joka oli myös Lorrainen herttua. Sittemmin Lunévillen linna oli yksi valistuskulttuurin keskuksista. Nykyään linnassa majailee Institut d'Histoire Culturelle Européenne, jonka toiminta on ottamassa ensiaskeleteitaan, ja epäilemättä kansainvälisen kongressin järjestäminen oli ensimmäinen iso ponnistus.

Avajaisissa historioitsija Pascal Ory viittasi työn moninaisiin tulkintoihin: työ on nähty niin emansipaationa kuin kärsimyksenäkin. Kongressissa käsiteltiin työn representaatioita, merkityksiä ja käytäntöjä laajalla säteellä ruumiillisestä työstä henkiseen ja luovaan työhön, työttömyydestä työn välttämiseen ja ei-työhön, etnografisista työn kuvauksista kirjallisiin ja musiikillisiin kuvauksiin. Gabriella Valera Triesten yliopistosta korosti työn käsitteen olennaista merkitystä modernisaatiolle. Itse asiassa jäin kaipaamaan plenaarisessioiden tasolla juuri tällaisia laajempia havaintoja ja tulkintoja. Ehkä olisi ollut hyvä saada muutama osallistuja seuraamaan aktiivisesti työryhmiä ja vetämään lankoja yhteen. Nyt tuntuu, että työn kulttuurihistoria jäi vielä vaille tarkempaa perkausta. Mitä nimenomaan kulttuurihistoriallinen näkökulma voisi tarjota työn tutkimukseen? Mielestäni uutta ja tuoretta oli luovan työn käsittely monessa paperissa. Analyysin kohteina olivat muusikon, kirjailijan, runoilijan ja tutkijan työ 1800- ja 1900-luvuilla. Kiinnostavaa oli edelleen se, että paikalla oli melko vähän antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkijoita. Onko niin, että työn historia mielletään enemmän juuri – Gabriella Valeraan viitaten – modernin ajan kysymykseksi. Hienoa oli, että paikalla oli myös Marek Tammin kaltaisia keskiajan tutkijoita: Tamm pohti omassa alustuksessaan inkvisiittorin työtä ja totuuden löytämisen menetelmiä.

Vaikka kokonaiskuvaa työn kulttuurihistoriasta ei rakentunutkaan, päivien aikana kuultiin monia kiinnostavia, innostavia papereita. Didier Francfort puhui aiheesta ”Le chante du marteau” ja esitteli vasaran käyttöä musiikillisten esitysten raaka-aineena 1800- ja 1900-luvuilla. Vasara on työn symboli jos mikä. Francfortin musiikillisesta intohimosta päästiin nauttimaan myös konferenssi-illallisilla, joissa kuultiin moldovialais-unkarilaisia ja turkkilaisia sävelmiä. Erityisenä helmenä oli trio Les souricieuses, joka oli tehnyt tukun lauluja työstä nimenomaan tätä esitystä varten.

Ensi vuonna International Society for Cultural History kokoontuu Istanbulissa 11.–14. syyskuuta 2013.