Sadepäivän hyvä puoli on se, että voi lukea sarjakuvia. Kesä- ja joululomien projektina on ollut lukea Jacques Martinin
Lefranc-albumit saksankielisenä käännöksinä. Viime kesänä luin
ensimmäiset kolme ja joululomalla
seuraavat neljä. Nyt sain luettua viimeiset kolme saksannettua albumia. Jos tästä mielii jatkaa, löytyy vielä kolmetoista tarinaa ranskaksi, mutta nyt tuntuu, että
Lefrancin seikkailuja on tullut luetuksi riittämiin. Itse asiassa tuorein albumi ilmestyi tänä vuonna, mutta Martin lopetti
Lefrancin käsikirjoittamisen jo vuonna 2004. Sarjan piirtämisen hän lopetti kolmen albumin jälkeen vuonna 1965. Martinin toimittajasankari ilmestyi ensimmäisen kerran
Journal de Tintin -lehdessä vuonna 1952, mutta ollessaan Hergén palveluksessa Martin ei voinut juurikaan keskittyä oman hahmonsa kehittämiseen. Viiimeiset kolme saksannettua tarinaa ovat kaikki Jacques Martinin käsikirjoittamia ja Gilles Chaillet'n piirtämiä. Kahdeksannessa tarinassa
Flug ins Abenteuer (
L'arme absolue, 1982) on takautuma-aloitus: ollaan vuodessa 1929, kun ensimmäisen maailmansodan veteraanilentäjä Pierre Lorrain saa oudon tehtävän. Lorrain katoaa lennolla, ja myöhemmin – nykyhetkessä – lentäjän poika palkkaa Lefrancin, saksalaisittain Frankin, etsimään isäänsä. Johtolankana on kirje, jonka poika on saanut isältään vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen. Erikoinen tarina tuntuu nojautuvan salaliittoteoriaan, kuten niin moni muukin
Lefranc-albumi. Yllättävää käännettä aikaisempaan merkitsee se, että Lefranc tapaa arkkivihollisensa, ruotsalaistaustaisen Axel Borgin, mutta tämä ei enää edustakaan maailmanrauhan vastustajaa, niin kuin kolme vuotta aiemmin tarinassa
Opération Thor (1979,
Operation Thor). Lefrancin ja Borgin läheneminen alkaa, ja tämä jatkuu seuraavassa kahdessa albumissa. Mitähän Martin tällä haluaa sanoa?
Historiakulttuurisesti kiinnostava on yhdeksäs tarina
Rettet San Larco (
La Crypte, 1984), joka sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen San Larcon pikkuvaltioon. Salaliitosta on kyse myös tässä, mutta nyt asialla ovat paikalliset grynderit, jotka eivät kaihda mitään keinoja modernisaatiohuumassaan. Valtavan uudisrakennuskompleksin työmaan alta löytyy keskiaikainen krypta, jonka lumous valtaa työmiehet aivan samaan tapaan kuin antiikin freskot Federico Fellinin elokuvassa
Rooma (
Roma, 1972). Juuri kryptajakso on sarjakuvan parasta antia. Sen sijaan häiritsevää on se, että Martin on Axel Borgin hahmon. Ehkäpä hän haluaa sanoa, että modernissa maailmassa perinteiset viholliset menettävät merkityksensä. On uusia uhkatekijöitä, jotka vaarantavat luonnon ja kulttuurin monimuotoisuuden. Toisaalta San Larcon raharikkaista muodostuu tässä kertomuksessa uusi viholliskuva, jota olisi voinut käsitellä monimielisemminkin. Nyt tarina päättyy onnelliseen sulkeumaan, kun kryptan aarteet paljastuvat tiedotusvälineiden kautta ja gryndereiden suunnitelman epäonnistuvat. Silti tarina on kiinnostavasti ajankohtainen: juuri 1980-luvulla kulttuuriperinnön kysymykset nousivat vahvemmin esiin.
Kymmenes
Lefranc-albumi,
Warnung vor der Zukunft (
L'Apocalypse, 1987), irtoaa aiempaan nähden fantastisiin sfääreihin. Lefranc kaapataan kymmenien muiden ihmisten tavoin Pro Mundia -säätiön ”konferenssiin” kaukaiseen alppihotelliin. Tosiasiassa kyse on avaruuden muukalaisista, androideista, jotka opettavat ihmiskunnalle aikamatkailun salaisuuksia ja samalla näyttävät, millainen kohtalo ihmisiä odottaa. Lefrancin tapaan leiritykseen on siepattu Axel Borg, joka on nyt jo vanha tuttu. Ihmiskunnan koekaniineiksi valitut aikamatkailijat pitävät kulkuvälineensä ikkunasta näkyviä historiallisia kuvaelmina ”videofilmeinä”, vaikka he tosiasiassa katselevat menneisyyttä ”sellaisena kuin se oli”. Tarinassa on sama paradoksi kuin elokuvallisissa aikamatkailun kuvauksissa, joissa historian esittäminen tapahtuu nimenomaan audiovisuaalisen kerronnan ja näkökulmaotosten kautta. Tosin välillä kuvaelmat muinaisesta Egyptistä, Ludwig XIV:n hallituskaudelta ja keskitysleireiltä tuntuvat katsojista pitkäveteisiltä. Lefrancin ja Borgin tapaan aikamatkailijoiden joukossa on elokuvaohjaaja, jonka mukaan samantasoista filmiä tehdään heikommillakin studioilla. Todellisuus on elokuvaa heikkotasoisempaa! Vanhana Ludwig II -harrastajana minua kiinnosti episodi, jossa – kaikista menneisyyden ihmeellisyyksistä – Lefranc ja Borg saavat nähdä, mitä tapahtui Baijerin kuninkaalle Starnberg-järven rannalla. Martinin tulkinnan mukaan tuleva Itävallan keisarinna Sissi on tulossa veneellä pelastamaan Ludwigia Schloss Bergistä, mutta liian myöhään. Sissin apuri ampuu tohtori Guddenin, ja samalla hetkellä Ludwig tuntuu saavan sydänkohtauksen. Joku paikallaolijoista tosin kertoo kuulleensa kaksi laukausta. Tässä vaiheessa Lefranc pitää näkemäänsä välähdystä fiktiona ja toteaa pitävänsä enemmän Helmut Käutnerin vuonna 1955 ohjaamasta Ludwig-elokuvasta, jonka pääroolissa oli O. W. Fischer. Lefranc palaa huoneeseensa, ja sattumalta televisiosta tulee Viscontin
Ludwig II (1972), josta Martin ja Chaillet epäilemättä ovat saaneet inspiraatiota.
Mystinen seikkailu päättyy muukalaisten nopeaan katoamiseen. He eivät voi viipyä pidempään, mutta samalla muutamat ihmiskunnan jäsenet ovat saaneet varoituksen tulevasta katastrofista, kaiken tuhoavasta sodasta. Aikamatkailijat ovat jo ratkaisseet keinon siirtää kulttuuriperinnön aarteet tuhon yli, ja kaukaisessa tulevaisuudessa Kölnin katedraalikin on rakennettu uudelleen. Silti edessä on väistämätön tuho.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti