Sheriffi (1952)

Pitkästä aikaa katsoimme Fred Zinnemannin Sheriffin (High Noon, 1952). Sheriffi syntyi onnellisten tähtien alla, melko pienellä budjetilla, minkä takia elokuvassa ei ole juurikaan avaria näkymiä kaupunkilavastuksen ulkopuolelta. Kuvauspäiviä taisi olla runsaat parikymmentä. Katsoimme lisäksi elokuvan 50-vuotisjuhlajulkaisun dokumentin, jossa Gary Cooperin, Fred Zinnemannin ja Carl Foremanin lapset muistelevat vanhempiensa tarinoita elokuvan valmistumisesta. Jäin pohtimaan, miksei tuottaja Stanley Kramerin panosta lainkaan huomioitu, sillä Sheriffissä on – ainakin omasta mielestäni – samaa abstraktiutta kuin Kramerin ohjauksissa ja tuotannoissa. Lähikuvia painottava visuaalisuuskin tuntuu erilaiselta kuin Zinnemannin elokuvissa yleensä. Sheriffin abstraktius syntyy siitä, että elokuva käsittelee johdonmukaisesti yksilön ja yhteisön välistä suhdetta: kuvaava on kirkkokohtaus, jossa Hadleyvillen asukkaat taittavat peistä siitä, onko rikollisuutta vastaan taisteleminen yhteisön asia. Osa tulkitsee, että kaupunki on nimenomaan hankkinut Will Kanen (Gary Cooper) kaltaisen sheriffin, ettei sen itse tarvitsisi osallistua talkoisiin.

Carl Foreman käytti käsikirjoituksen pohjana John W. Cunninghamin novellia ”The Tin Star”, joka oli ilmestynyt Collier's Weekly -lehdessä vuonna 1947. Sen päähenkilönä on vanheneva sheriffi Doane, joka kieltäytyy lähtemästä pakoon ja käy kaksistaan nuoremman Tobyn kanssa lainsuojattomia vastaan. On todennäköistä, että Foreman on saanut avioliittoteeman Stephen Cranen novellista ”Morsian saapuu kaupunkiin” (The Bride Comes to Yellow Sky), jonka alussa sheriffi Potter saapuu uunituoreen puolisonsa kera kotikaupunkiinsa, kun hurjapää Wilson ryhtyy riehumaan. Sheriffi-elokuva muistuttaa molempia kirjallisia lähtökohtia, mutta on selkeästi oma teoksensa. Kramerin, Zinnemannin ja Foremanin tulkinnassa sheriffi avioituu alussa, on eroamassa tehtävästään ja lähtemässä pois, kunnes velvollisuus kutsuu. Samaan tapaan kuin Cunninghamin ja Cranen novelleissa yhteisö kieltäytyy osallisumasta taisteluun rikollisuutta vastaan, mutta kun Cranella kaikki päättyy rauhaan, Sheriffi menee äärimmäisyyksiin. Lopulta oma puoliso avustaa Kanen voittoon, ja viimeisissä kuvissa yhteisöön pettynyt sheriffi riisuu tähtensä ja painaa sen maahan. Muuta kerrottavaa ei ole.

Sheriffiä voi tulkita aikakauden kommunistivainojen ilmentymänä siinä mielessä, että yhteisössä vallitsee täydellinen luottamuspula. Dvd:n lisämateriaalissa Carl Foremanin poika esittää tosin käsittämättömän tulkinnan, jossa Kanen hahmo nähdään Yhdysvaltain ruumiillistumana, ja yhteisön syrjäänvetäytyminen kuvastaa kansainvälisen yhteisön välinpitämättömyyttä...

Napakka Sheriffi on kuuluisa ajan käsittelystään. Kerronnallinen aika ja kerronnan aika ovat hyvin lähellä toisiaan, kun viisi minuuttia alun jälkeen keskipäivään on aikaa noin 75 minuuttia. Välillä aika kuitenkin tihentyy, hidastuu ja taas kiihtyy. Kellotaulujen jatkuva läsnäolo korostaa lähestyvää h-hetkeä ja tarinan kohtalonomaisuutta, mutta samalla se antaa elokuvalle novellistisen, tässä-ja-nyt elävän tunnelman.

Vielä pitää mainita Dimitri Tiomkinin erinomainen musiikki, joka toimii kautta linjan, vaikka elämään onkin jäänyt Tex Ritterin tulkitsema tunnusmelodia.