Juhannus on kotimaisen elokuvan juhla. Kotikatsomossa
nähtiin Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957),
legendaarisen sarjan yhdeksäs lenkki. Sen alussa Pekka ja Pätkä lähtevät
kiertueelle ja aloittavat, mistäpä muualta kuin, Turusta. Kaverusten auto
kurvaa Brahenpuistoon, ja kamera paljastaa Akatemiatalon, Pietari Brahen
patsaan ja tuomiokirkon. Pekka nousee, oikoo jäseniään ja huokaisee: ”Historiioo,
historiioo, joka henkäyksellä historiioo…”
Toverukset astuvat ihmettelemään patsasta, jota he kutsuvat
”Pietar Suureksi”. Pätkä ei malta olla lohkaisematta: ”Jos minulle
ehdotettaisiin patsasta, niin minä sanoisin, että kiitoksia vaan, mutta jos se
kansakunnalle sopii, minä ottaisin tämän kunnian mielummin rahassa.” Pekka
puolestaan kommentoi: ”Hyvähän sinun on puhua, kun sulle ei ehoteta patsasta,
mutta mulle vielä ennen pitkää pystytetään patsas.”
Itsetietoinen lausahdus viittaa Pekka Puupään suosioon. Puupään
patsaasta onkin sittemmin haaveiltu säännöllisin väliajoin, mutta muistomerkin
sai lopulta näyttelijä Esa Pakarinen synnyinkuntaansa Rääkkylään.
*
Turun historiallisuutta kommentoivana elokuvana Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä on
poikkeus, sillä valtaosa Suomi-filmeistä kuvattiin pääkaupunkiseudulla tai
korkeintaan ”Hollolan Hollywoodissa”, joka tarjosi mehevät maalaismaisemat.
Turussa purkitettiin sota-aikana muutama näytelmäelokuva paikallisin voimin,
mutta alan keskus säilyi Helsingissä.
Turun poissaolo selittyy osin sillä, että kaupunki oli
Suomen historian kehto, eikä menneisyyteen sijoittuvia elokuvia tehty kovinkaan
runsaasti. Valentin Vaala ohjasi 30-vuotisen sodan aikaan sijoittuvan komedian Sysmäläinen (1938), mutta Turun
katunäkymät kuvattiin Kollariniemessä Heinolan maalaiskunnassa. Elokuvassa
puolet on petäjäistä.
Hakkapeliittojen aikaan sijoittui niin ikään Ilmari Unhon
seikkailu Sadan miekan mies (1951). Se
on siitä harvinainen historiallinen elokuva, että sitä kuvattiin Turun
linnassa. Kuvauksia tehtiin myös linnan puistossa, mutta lopullisessa elokuvassa
ulkokohtauksiin yhdistettiin otoksia Suomenlinnasta. Kuvitteellisen Kolmen
Tuopin majatalon ulkokuvat taltioitiin Luostarinmäen käsityöläismuseossa.
Eniten paikallisväriä oli 1700-luvulle sijoittuvassa
romanttisessa komediassa Katarina kaunis
leski (1950), jonka aurinkoiset Aurajoki-jaksot tosin kuvattiin
Vantaajoella.
*
Toisin on nyt. Vuosituhannen alusta lähtien Turku on
väreillyt valkokankaalla enemmän kuin koskaan. Toivoisin, että taustalla olisi
muuttunut valtakunnallinen asenne turkulaisuuteen. Epäilemättä Aku Louhimiehen Levottomat (2000) todisti
varsinaissuomalaisten maisemien filmaattisuudesta, ja Reijo Mäen menestys on
tarjonnut sopivan katu-uskottavaa raaka-ainetta tuleville elokuvantekijöille.
Nousun taustalla on kuitenkin määrätietoinen työ, jossa
alueelle on houkuteltu niin kansallisia kuin kansainvälisiäkin elokuva- ja
tv-tuotantoja. Länsi-Suomen Elokuvakomissio (WFFC) on tehnyt erinomaista työtä,
jonka satoa kannetaan pitkään. Toiminnalla on vaikutusta alueen työllisyyteen
ja osaamiseen, mutta pidän tärkeänä myös sitä, että tuleville polville jää
paikallista elokuvallista muistia. Mitä kauemmas taakse katsotaan, sen
pääkaupunkikeskeisempää tämä muisti on. Siksi on tärkeää monipuolistaa ja
moninaistaa niitä tapoja, joilla ympäristöä kuvataan elokuvan keinoin.
*
Yhtä jään kaipaamaan. Milloin Turussa kuvataan mittava epookkielokuva,
joka lyö laudalta Sadan miekan miehen
ja jossa historiallinen miljöö pääsee oikeuksiinsa?
(julkaistu Turun Sanomissa 5.7.2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti