Eräänä päivänä hän [Aben-Hamet] keräsi yrttejä Darron laaksossa. Etelänpuoleisen mäen kukkiva rinne kannatteli Alhambran muureja ja Generalifen puutarhoja. Pohjoista kukkulaa taas koristivat Albaicín, ihastuttavat hedelmätarhat sekä luolat, joissa asui ihmisiä. Äärimmäisenä laakson länsipäässä näkyivät Granadan kellotornit, jotka kohosivat ryhmittäin rautatammien ja sypressien keskeltä. Vastakkaisella laidalla, idässä, silmä havaitsi kallioiden yllä luostareita, erakkoloita, muinaisen Illiberiksen raunioita sekä vielä kauempana Sierra Nevadan huippuja. Laakson keskellä vyöryi Darro, jonka varrella oli myllyjä, pauhaavia koskia, roomalaisten akveduktien raunioituneita kaaria ja maurilaisajalta peräisin olevien siltojen jäännöksiä.
Aben-Hamet ei ollut niin onneton eikä liioin niin onnellinen, että olisi nauttinut yksinäisyyden rauhasta. Hän harhaili hajamielisesti ja välinpitämättömänä näillä ihanilla rannoilla. Kulkiessaan harharetkillään hän sattui seuraamaan puistokujaa, joka kiertää Albaicínin mäen rinnettä. Yhtäkkiä hän näki huvilan, joka oli appelssiinilehdon ympäröimä. Lähestyessään lehtoa hän kuuli laulua ja kitaran säveliä. Naisen äänen, kasvonpiirteiden ja katseen välillä oli sellainen yhtäläisyys, joka ei koskaan petä rakkauden valtaamaa. ”Se on enkelini”, lausui Aben-Hamet ja kuunteli sydän pamppaillen. Kun hän kuuli Abenserragien nimen toistuvan useita kertoja, hänen sydämensä iski vielä kiivaammin. Tuntematon lauloi kastilialaista romanssia, joka kertoi Abenserragien ja Zegrien tarinaa. Aben-Hamet ei voinut enää pidätellä tunteitaan. Hän ampaisi myrttiaidan läpi ja päätyi suoraan keskelle kauhistuneita neitoja, jotka pakenivat kirkuen paikalta. Espanjatar, joka oli lopettanut laulamisen mutta piteli vielä kitaraa käsissään, huudahti: ”Sehän on herra mauri!” Sitten hän kutsui ystävänsä takaisin. ”Henkien suosikki”, virkkoi Abenserragi, ”olen etsinyt sinua kuin arabi, joka etsii lähdettä keskipäivän kuumuudessa. Kuulin kitarasi soinnin, sinä ylistit maani sankareita, tunnistin äänesi kauneuden, ja nyt tuon jalkojesi juureen Aben-Hametin sydämen.”
”Minäkin ajattelin teitä laulaessani Abenserrageista”, vastasi doña Blanca. ”Siitä lähtien kun näin teidät, olen kuvitellut mielessäni, että maurilaiset ritarit muistuttavat juuri teitä.”
Hento puna kohosi Blancan otsalle, kun hän lausui nämä sanat. Aben-Hamet oli vähällä langeta nuoren kristityn jalkojen juureen ja tunnustaa olevansa viimeinen Abenserragi, mutta varovaisuus esti häntä. Hän pelkäsi, että hänen nimensä, joka oli Granadassa tunnettu, herättäisi levottomuutta kaupungin päättäjissä. Sota moriskoja vastaan oli hädin tuskin päättynyt, joten Abenserragin läsnäolo tällaisena hetkenä olisi voinut herättää espanjalaisissa kammoa. Aben-Hamet ei pelännyt vaaraa sinänsä, mutta häntä värisytti ajatus, että hänen olisi pitänyt iäksi erota don Rodrigon tyttärestä.
Doña Blanca oli syntyisin suvusta, jonka kantaisiä olivat El Cid, eli Rodrigo Diaz de Vivar, ja Gomézin, Gormazin kreivin, tytär Jimena. Mutta kauniin Valencian valloittajan jälkeläiset olivat Kastilian hovin kiittämättömyyden takia päätyneet äärimmäiseen köyhyyteen. Vuosisatojen ajan oli vallalla jopa sellainen käsitys, että koko suku oli sammunut. Mutta Granadan valloituksen aikaan Vivarin suvun viimeinen vesa, Blancan isoisä, tuli tunnetuksi arvonimiä enemmän urheutensa loistolla. Vääräuskoisten karkottamisen jälkeen Ferdinand antoi El Cidin jälkeläiselle useiden maurisukujen tilukset ja loi Sante Fén herttuakunnan. Uusi herttua asettui asumaan Granadaan mutta kuoli nuorena ja jätti jälkeensä naimissa olevan pojan don Rodrigon, Blancan isän.
Doña Teresa de Jerez, don Rodrigon puoliso, synnytti eräänä päivänä pojan, joka sai nimen Rodrigo isänsä ja esi-isiensä tapaan, mutta erotukseksi isästään häntä kutsuttiin don Carlokseksi. Ne uroteot, joita hän sai varhaisesta lapsuudestaan lähtien todistaa, ja ne vaarat, joiden keskellä hän joutui lähes koko lapsuutensa viettämään, karaisivat hänen karun luonteensa entistä totisemmaksi ja peräänantamattomammaksi. Don Carlos oli tuskin täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän seurasi Cortésia Meksikoon. Hän kesti matkan vaarat ja oli todistamassa kaikkia tämän ihmeellisen seikkailun kauheuksia. Hän osallistui tuntemattoman maailman viimeisen kuninkaan kukistamiseen. Kolme vuotta tämän onnettoman tapauksen jälkeen don Carlos oli löytänyt tiensä Eurooppaan, Pavian taisteluun, vain nähdäkseen, etteivät kunnian ja urheuden kruunut varjele oikuttelevalta kohtalolta. Uuden maailman näkeminen ja pitkät matkat aiemmin kyntämättömien merten yli, vallankumousten ja elämän ailahtelujen kohtaaminen olivat voimakkaasti horjuttaneet don Carlosin uskonnollista ja melankolista mielenlaatua. Hän liittyi Calatravan ritarikuntaan, ja koska hän don Rodrigon rukouksista huolimatta oli kieltäytynyt avioitumasta, hän määräsi koko omaisuutensa sisarelleen.
Blanca de Vivar, don Carlosin ainoa sisar, oli veljeään paljon nuorempi ja isänsä silmäterä. Hän oli menettänyt äitinsä ja täyttämässä kohta kahdeksantoista vuotta, kun Aben-Hamet ilmestyi Granadaan. Kaikki tässä ihastuttavassa naisessa oli viettelevää; hänen äänensä oli hurmaava, hänen tanssinsa keveää kuin tuulenhenkäys. Toisinaan häntä miellytti ajaa vaunuilla kuin Armida, toisinaan hän viiletti Andalusian nopeimmalla ratsulla aivan kuin ne ihanat haltiattaret, jotka ilmestyivät metsässä Tristanille ja Galaorille. Ateena olisi pitänyt häntä Apasiana ja Pariisi Poitiersin Dianana, jonka loisto hovissa oli juuri alkamassa. Ranskalaisen naisen viehätysvoima yhdistyi hänessä espanjalaiseen intohimoon, eikä luonnollinen hienostuneisuus vähentänyt hänen varmuuttaan, järkähtämättömyyttään ja elinvoimaansa eikä hänen sydämestään kumpuavien tunteiden ylevyyttä.
Don Rodrigo oli rynnännyt paikalle kuultuaan espanjalaistyttöjen huudot Aben-Hametin syöksyttyä lehdon keskelle. ”Isä”, sanoi Blanca, ”tässä on se herra mauri, josta kerroin sinulle. Hän kuuli minun laulavan ja tunnisti minut. Hän tuli puutarhaan kiittääkseen minua siitä, että näytin hänelle tietä.”
Santa Fén herttua otti Abenserragin vastaan vakavasti ja yksinkertaisen kohteliaasti, kuten espanjalaisilla on tapana. Tämän kansakunnan tavoissa ei näy jälkeäkään mielistelynhalusta, puhumattakaan sellaisista korulauseista, jotka ilmaisevat vain ajatusten kataluutta ja sielun alennustilaa. Ylhäisen herran puhe on samanlaista kuin talonpojan, samoin tervehdykset, kohteliaisuudet, tavat ja käytännöt. Heidän luottamuksensa ja vieraanvaraisuutensa muukalaisia kohtaan on rajaton, mutta niin on myös heidän kostonsa silloin, kun he joutuvat petoksen uhreiksi. He ovat rohkeudessaan sankarillisia, kärsivällisyydessään lannistumattomia ja peräänantamattomia huonon onnen sattuessa, jolloin he joko ylittävät vaikeudet tai joutuvat niiden nujertamiksi. Heillä ei ehkä juurikaan ole sitä, mikä kutsutaan henkevyydeksi, mutta tunteen palo korvaa sen valon, joka kumpuaa ajatusten hienostuneisuudesta ja yltäkylläisyydestä. Espanjalainen, joka kuluttaa päivänsä puhumatta, joka ei ole mitään nähnyt eikä välitäkään nähdä, joka ei koskaan lue eikä ole opiskellut ja jolla ei ole vertailukohtia, löytää järkähtämättömästä määrätietoisuudestaan riittävät voimavarat vastoinkäymisten hetkellä.
Oli don Rodrigon syntymäpäivä, ja Blanca oli järjestänyt isälleen tertulian, pienen juhlan, tämän miellyttävän yksinäisyyden keskelle. Santa Fén herttua pyysi Aben-Hametia istuutumaan keskelle neitoja, joita muukalaisen turbaani ja kaapu ihastuttivat. Samettityynyjä tuotiin, ja Abenserragi nojautui niiden päälle maurien tapaan. Hänelle esitettiin kysymyksiä kotimaastaan ja edesottamuksistaan, ja hän vastasi henkevästi ja iloisesti. Hän puhui puhdasta kastiliaa, ja häntä olisi voinut erehtyä luulemaan espanjalaiseksi, ellei hän olisi melkein aina sanonut sinä sen sijaan että sanoi te. Tämä sana kuulosti niin suloiselta hänen suussaan, ettei Blanca voinut olla salaa suutahtamatta, kun Aben-Hamet käytti sitä puhutellessaan muita naisia.
Palvelijoita ilmestyi esiin: he kantoivat suklaata, hedelmäpiirakoita ja Malagan sokeria, joka oli valkoista kuin lumi, huokoista ja kevyttä kuin pesusieni. Virvokkeiden jälkeen Blancaa pyydettiin esittämään paikallista tanssia, jossa hän oli taitavampi kuin gitanat. Hän tunsi velvollisuudekseen täyttää ystäviensä toiveet. Aben-Hamet katseli vaiteliaana, mutta hänen rukoileva katseensa kertoi enemmän kuin hänen huulensa. Blanca valitsi zambran, ilmaisuvoimaisen tanssin, johon espanjalaiset olivat omaksuneet vaikutteita maureilta.
Muuan nuori nainen alkoi soittaa kitarallaan tuntematonta sävelmää. Don Rodrigon tytär riisui huivinsa ja kiinnitti valkoisiin käsiinsä eebenpuiset kastanjetit. Hänen mustat hiuksensa valuivat kiharoina alabasterin valkealle niskalle, hänen suunsa ja silmänsä hymyilivät, ja hänen sydämensä lyönnitkin tuntuivat ilmenevän hänen ihollaan. Äkkiä hän iski äänekkäästi kastanjettejaan, löi kolmasti tahtia, viritti zambran sävelen ja sulattaen äänensä kitaran säveliin ampaisi liikkeelle kuin salama.
Miten moninaisia olivatkaan hänen askeleensa! Miten viehättäviä olivatkaan hänen asentonsa! Vuoroin hän kohotti käsiään eloisasti, vuoroin antoi niiden laskeutua pehmeästi. Toisinaan hän hypähti eteenpäin aivan kuin ilon humalluttamana, toisinaan vetäytyi poispäin kuin surun murtamana. Hän ojensi päänsä kuin yrittäisi kutsua jotakin näkymätöntä ja vaatimattomasti tarjota ruusuposkeaan tuoreen aviomiehen suudeltavaksi, pakeni ujostuneena, palasi säteilevänä ja lohdullisena, asteli jaloin, lähes sotaisin askelin ja sitten hypähti jälleen nurmikon yli. Hänen askeltensa, laulunsa ja kitaransoiton tasapaino oli täydellinen. Blancan ääni, aavistuksen käheä, soi tavalla, joka hämmentää tunteita sielun pohjia myöten. Espanjalainen musiikki koostuu huokauksista, eloisista liikkeistä, surullisista kertosäkeistä ja laulusta, joka saattaa äkkiarvaamatta katketa. Se on ainutlaatuinen yhdistelmä iloisuutta ja surumielisyyttä. Tämä musiikki ja tämä tanssi sanelivat viimeisen Abenserragin kohtalon peruuttamattomasti: ne olisivat olleet kylliksi häkellyttämään terveempääkin sydäntä kuin hänen.
Illalla palattiin Darron laakson kautta Granadaan. Don Rodrigo, jota Aben-Hametin jalot ja sivistyneet tavat ihastuttivat, ei eronnut ennen kuin tämä oli luvannut vierailla mahdollisimman usein ja ilahduttaa Blancaa ihmeellisillä tarinoillaan Orientista. Mauri myöntyi Santa Fén herttuan kutsuun, sillä vastasihan se hänen omaa kaipaustaan, ja siitä päivästä lähtien hän vieraili usein palatsissa, jonka ilmaa hän rakasti enemmän kuin päivänvaloa.
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti