Hiromasa Yonebayashin esikoisohjaus Kätkijät (Karigurashi no Arrietty, 2010) kuuluu tuoreiden Studio Ghibli -tuotantojen ehdottomaan kärkeen. Hayao Miyazakin käsikirjoitus siirtää Mary Nortonin lastenkirjaan perustuvan tarinan 1950-luvun Englannista onnistuneesti Japaniin, vaikkakaan elokuvassa ei näytetä laajempia näkymiä kuin vasta aivan lopussa. Kerrotaan tosin, että tapahtumapaikkojen esikuvat löytyvät Aomorin prefektuurista Hirakawasta. Tarina sijoittuu yksinäiseen taloon, jonne sairas poika Shō on tuotu odottamaan sydänleikkaustaan. Hän tutustuu pikkuihmisiin, kätkijöihin, ennen kaikkea 14-vuotiaaseen Ariettaan, vaikka tytön vanhemmat korostavatkin, miten vaarallista on tulla ”inhimalisten” näkemäksi. Lopulta peukaloisperheen on vaihdettava asuntoa, ja Shōn ja Ariettan on erottava.
Kätkijöissä viehättää sen pelkistyneisyys. Animointi on yhä maagista kuin Ghibli-tuotannoissa yleensäkin, mutta käsikirjoitus korostaa tunteiden ja ihmissuhteiden merkitystä. Oikeastaan ymmärrän hyvin, miksi Miyazaki ei ole ohjannut elokuvaa itse. Miyazakin omat ohjaukset ovat olleet kerta kerralta yhä yltäkylläisempiä, ja tuntuu, että häneltä odotetaan jatkuvasti tajunnan räjäyttävää fantasiaa. Tarinansa puolesta Kätkijät palaa Näkymättömän ystävän eli Naapurini Totoron (Tonari no Totoro, 1988) henkeen. Totorossa sairastamisella oli Kätkijöiden tapaan avainmerkitys: tosin silloin sairaana oli äiti, nyt lapsi. Sairaus tuo molemmissa elokuvissa mukaan epävarmuuden elementin, pelon tuntemattoman tulevaisuuden edessä, ja ajatuksen siitä, että muutos on väistämättä edessä. Epävarmuus on Kätkijöissä kaksinkertaista siinä mielessä, että samaan aikaan kun Shō epäilee kuolevansa, Ariettan perhe on epätietoinen siitä, löytyykö muualta kätkijöitä lainkaan. Kätkijät tuntuvat elävän sukupuuton edessä. Elämän hiipuminen ei lopulta kuitenkaan jää hallitsevaksi tunteeksi, vaan sen tilalle nousee optimismi siitäkin huolimatta, että Shōn ja Ariettan täytyy erota. Loppukohtauksessa aurinko nousee, mikä ennustaa hyvää. Vaikka tiet eroavat, kohtaaminen on tarjonnut olennaisen muutoksen.
Kätkijöitä voi tulkita myös konkreettisesti kätkemisen teeman kautta, sillä kätkemisen vastakohta on antaminen. Shō haluaisi kenties toteuttaa haaveen yhteiselosta peukaloisten kanssa, mutta lopultakaan heitä ei voi omistaa niin kuin nukkekotia. Tärkeä motiivi elokuvassa on sokerinpala, jota Arietta lähtee alussa isänsä kanssa kätkemään. Pala kuitenkin putoaa, mutta myöhemmin Shō tuo sen Ariettalle ystävyyden eleenä, lahjana Marcel Maussin hengessä. Kätkijät kieltäytyvät ottamasta sitä vastaan, sillä lahja voi olla vastikkeellinen. Lopussa Shō antaa Ariettalle sokeripalan uudelleen, tällä kertaa vastikkeettomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti