Jatkuu...
Vielä voimakkaammat tunteet valtasivat Abenserragin, kun hän oli saapunut matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle, kahdelle korkealle kukkulalle, joita erottaa syvä laakso. Talot, jotka on rakennettu kalteville rinteille laakson notkelmaan, antoivat kaupungille halkaistun granaattiomenan muodon ja vaikutelman. Kaksi jokea, Genil ja Darro, joista toinen vierittää kultahippujaan, toinen hopeaista hiekkaansa, sulautuvat toisiinsa kukkuloiden pientareita huuhdellen ja kiemurtelevat sen jälkeen hurmaavalle tasangolle, jota kutsutaan Vegaksi. Tämä tasanko hallitsee näkymää Granadasta ja on viinikäynnösten, granaattiomena-, viikuna-, silkkiäis- ja appelsiinipuiden peittämä; sen ympärillä kaartuvat kauniin muotoiset ja väriset vuoret. Taianomainen taivas ja raikas, miellyttävä ilmanala nostavat mieleen oudon kaipauksen, jota paikalle osunut kulkija ei voi vastustaa. Tuntuu aivan siltä kuin tässä maassa hellät tunteet olisivat tukahduttaneet sankarillisemmat intohimot, ellei rakkaus, ollakseen todellista, aina tarvitsisi seurakseen myös mainetekoja.
Kun Aben-Hamet näki Granadan rakennusten ensimmäiset harjat, hänen sydämensä alkoi lyödä niin voimakkaasti, että hänen täytyi seisauttaa muulinsa. Hän risti kätensä povelleen ja pysyi vaiti ja liikkumattomana, silmät pyhään kaupunkiin kiinnittyneinä. Opas pysähtyi niin ikään, ja koska espanjalainen tunnistaa aina ylevät tunteet, hän näytti liikuttuneelta ja arvasi, että mauri näki nyt entisen isänmaansa. Vihdoin Abenserragi rikkoi hiljaisuuden.
”Opas”, hän huudahti, ”ole onnellinen! Älä kätke totuutta: tyyneys laskeutui mainingeille sinä päivänä, kun synnyit, ja uuden kuun aika oli koittamassa. Mitä ovat nuo tornit, jotka loistavat kuin tähdet vehreän metsän yllä?”
”Se on Alhambra”, vastasi opas.
”Ja entä tuo toinen linna, toisella kukkulalla?” kysyi Aben-Hamet.
”Se on Generalife”, vastasi espanjalainen. ”Linnassa on puutarha, johon on istutettu myrttejä. Sanotaan, että sulttaanitar Alfaima yllätettiin sieltä Abenserragin seurasta. Kauempana näette Albaicínin ja lähempänä meitä Torres Bermejasin, punaiset tornit.”
Oppaan jokainen sana pisti Aben-Hametin sydäntä. On surullista turvautua muukalaiseen saadakseen tietoa isiensä monumenteista ja vieraaseen kuullakseen perheensä ja ystäviensä kohtaloista! Opas havahdutti Aben-Hametin mietteistään huudahtaen: ”Jatkakaamme matkaa, mauriherra. Se on Jumalan tahto! Rohkaiskaa mielenne. Eikö Frans I ole tänäkin päivänä vankinamme Madridissa. Se on Jumalan tahto!” Hän riisui hattunsa, teki suuren ristinmerkin ja tarttui muuliinsa. Abenserragi kannusti oman ratsunsa liikkeelle ja lausui: ”Niin on kirjoitettu.” Ja he laskeutuivat kohti Granadaa.
He ohittivat tuuhean saarnipuun, joka oli tullut tunnetuksi Granadan viimeisen kuninkaan valtakaudella käydystä Mucan ja Calatravan suurmestarin taistelusta. Poikettuaan kävelemässä Alamedassa he saapuivat kaupunkiin Elviran portista. He nousivat Ramblaa ylös ja tulivat aukiolle, joka oli kaikkialta maurilaistyylisten talojen ympäröimä. Tänne oli rakennettu vierasmaja, khan, Afrikan maureille, joita kaupankäynti Vegan silkillä houkutteli joukoittain Granadaan. Sinne opas saatteli Aben-Hametin.
Abenserragi oli niin kiihtynyt, ettei voinut nauttia hetkenkään levähdystä uudessa majapaikassaan, isänmaa vaivasi hänen mieltään. Pystymättä vastustamaan tunteita, jotka kalvoivat hänen sisintään, hän lähti yöllä vaeltamaan Granadan katuja. Hän yritti ahmia silmillään ja kosketella käsillään niitä muistomerkkejä, joista vanhukset olivat hänelle niin useasti kertoneet. Ehkä tuo korkea rakennus, jonka seinät tuskin erottuivat pimeässä, oli ammoin Abenserragin asunto, ehkä juuri tällä yksinäisellä paikalla vietettiin juhlia, jotka kohottivat Granadan maineen pilviin. Täällä tanssittiin katrilleja loisteliaisiin brokadeihin puettuina, tuolta lähestyivät aseistetut kaleerit täynnä kukkia ja tulta syöksevät lohikäärmeet, jotka kätkivät kupeilleen kunniakkaita sotureita; miten nerokkaita keksintöjä huvittelun ja sulokkuuden palveluksessa.
Mutta voi! Anafilien soiton, torvien törähdysten ja rakkauslaulujen sijaan syvä hiljaisuus vallitsi Aben-Hametin ympärillä. Toiset asukkaat olivat tulleet tähän mykkään kaupunkiin, ja voittajat lepäsivät häviäjien vuoteilla. ”Ylväät espanjalaiset nukkuvat samojen kattojen alla, josta he häätivät esi-isäni”, huudahti kiivastunut nuori mauri. ”Ja minä, Abenserragi, saan valvoa tuntemattomana, yksinäisenä ja hylättynä isieni palatsin portilla!”
Silloin Aben-Hamet seisahtui aprikoimaan ihmisten kohtaloita, onnen häilyvyyttä, valtakuntien katoavuutta ja viimein Granadaa, jonka ilon päivät vihollinen oli katkaissut, ja kukkaseppeleet olivat äkisti vaihtuneet kahleisiin. Aivan kuin hän olisi nähnyt edessään kansalaistensa jättävän kotinsa juhlapuvussa kuin vieraat, jotka syöksyvät vaatteet, korut ja kampaukset epäjärjestyksessä ulos juhlasalista tulipalon yhtäkkiä puhjettua.
Kaikki nämä kuvat, kaikki nämä ajatukset painuivat Aben-Hametin sieluun. Täynnä surua ja ikävää hän halusi ennen muuta toteuttaa sen suunnitelman, joka oli ajanut hänet Granadaan. Silloin päivänkoitto yllätti hänet. Abenserragi oli eksyksissä: hän huomasi olevansa laitakaupungin khanin tuntumassa. Kaikki nukkuivat. Yksikään ääni ei rikkonut kadun hiljaisuutta. Talojen portit ja ikkunat oli suljettu: vain kukon kiekaisu köyhän kodissa ilmoitti työn ja vaivan paluusta.
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti