Harhailtuaan pitkään kykenemättä löytämään oikeaa reittiä Aben-Hamet huomasi raottumassa olevan oven. Hän näki nuoren naisen astuvan ulos. Tämän asu muistutti niitä goottilaisia kuningattaria, joiden kuvia näkee vanhojen luostarikirkkojemme muistomerkeissä. Gagaateilla koristettu musta korsetti kiristi neidon vyötäröä, lyhyt hame, kapea ja vailla laskoksia, jätti hänen sirot säärensä ja kauniit jalkansa näkyviin. Hänen mantillansa, pitsihuivinsa, oli niin ikään musta ja kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Vasemmalla kädellään hän piti tiukasti kiinni leuan alle ristitystä huivistaan, niin ettei hänen kasvoistaan nähnyt muuta kuin suuret silmät ja ruusunpunaiset huulet. Häntä seurasi dueña, vanhempi seuranainen, ja palveluspoika kantoi edellä rukouskirjaa. Kaksi palvelijaa seurasi tuntematonta kaunotarta pienen välimatkan päässä, emäntänsä tapaan mustiin pukeutuneina. Hän oli matkalla aamupalvelukseen, josta läheisen luostarin kirkonkellot ilmoittivat.
Aben-Hamet uskoi näkevänsä enkeli Israfelin tai nuorimman paratiisin huureista. Espanjaisneito ei ollut yhtään vähempää hämmästynyt katsellessaan Abenserragia, jonka turbaani, kaapu ja aseet koristivat jaloa olemusta. Toivuttuaan ensi hämmennyksestään hän viittasi muukalaista lähemmäs sellaisella siroudella ja huolettomuudella, joka on vain tämän maan naisille ominaista: ”Herra mauri”, hän sanoi, ”näyttää aivan siltä, kuin olisitte vastikään saapunut Granadaan. Oletteko eksyksissä?”
”Kukkien sulttaanitar”, vastasi Aben-Hamet, ”olet ihmissilmien ilo, oi kristinuskon orjatar, olet kauniimpi kun Georgian neitsyet! Arvaat oikein. Olen muukalainen tässä kaupungissä. Olen eksyksissä näiden palatsien keskellä, enkä löydä takaisin maurien majataloon. Muhammad koskettakoon sydäntäsi ja korvatkoon vieraanvaraisuutesi!”
”Maurit ovat kuuluisia kohteliaisuudestaan”, vastasi espanjalaisneito suloisesti hymyillen, ”mutta en ole kukkien sulttaanitar, en orja, eikä minua tarvitse suositella Muhammadille. Seuratkaa minua, arvon ritari, minä johdatan teidät takaisin maurien majaan.”
Hän asteli keveästi Abenderragin edellä, saattoi tämän majatalon portille, osoitti sitä kädellään, jatkoi sitten kulkuaan rakennuksen ohi ja katosi.
Mihin katosikaan elämän levollisuus! Enää ei isänmaa yksin vaivannut Aben-Hametin mieltä, Granada ei enää tuntunutkaan karulta, autiolta, hylätyltä ja yksinäiseltä. Se oli rakkaampi kuin koskaan hänen sydämessään. Tuore voima tuntui kumpuavan raunioista. Esi-isien muiston rinnalla eli nyt uusi lumous. Aben-Hamet löysi hautausmaan, jossa Abenserragien tuhkat lepäsivät. Aina rukoillessaan ja polvistuessaan, aina vuodattaessaan rakkauden kyyneliä hän unelmoi nuoren espanjattaren kulkevan hautojen keskellä, eivätkä esi-isät tuntuneetkaan hänestä enää niin onnettomilta.
Turhaan hän yritti keskittyä vain vaellusretkeensä isiensä maassa. Turhaan hän samosi Darron ja Genilin äyräitä poimimassa kasveja aamuvarhaisella. Kukka, jota hän nyt etsi, oli oikeastaan tuo kaunis kristitty. Miten turhia olivatkaan hänen yrityksensä löytää uudelleen lumoojansa palatsia! Kuinka monta kertaa hän yrittikään vaeltaa uudelleen niitä polkuja, joita hän oli saanut käydä jumalallisen oppaansa johdattamana! Kuinka usein hän oli tunnistavinaan niiden kellojen soiton ja sen kukon kiekaisun, jotka olivat kaikuneet espanjalaistytön kodin tienoolla. Tutun kuuloiset äänet saivat hänet oitis kiirehtimään niiden äärelle, mutta taianomainen palatsi ei ilmestynyt hänen eteensä! Useasti Granadan naisten samankaltaiset asut antoivat hänelle hetkeksi toivoa. Kaukaa katsottuna kaikki kristityt neidot muistuttivat hänen sydämensä valtiatarta, mutta läheltä katsottuna kenelläkään ei ollut samanlaista kauneutta ja sulokkuutta. Lopulta Aben-Hamet oli vaeltanut kaikki kirkot löytääkseen tuntemattoman, olipa hän matkannut Ferdinandin ja Isabellan haudalle asti, mikä oli hänen suurin uhrauksensa rakkauden tähden.
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti