Kuolemanloukku O.K. Corral (1956)

John Sturgesin Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1956) tempaa mukaansa jo alkutahdeillaan: edessä on avoin preeria, elokuvan nimi ilmestyy kankaalle punaisin kirjaimin, kuten niin usein 50-luvun lännenelokuvassa, ja taustalla alkaa soida Frankie Lainen tulkitsema ja Dimitri Tiomkinin säveltämä nimikkokappale. Avauskohtaus on muutoinkin vangitseva: ratsastajat ohittavat Boot Hillin hautausmaan ja tulevat saluunaan. Ed Bailey (Lee Van Cleef) joukkoineen on tullut ottamaan mittaa Doc Hollidaysta (Kirkn Douglas). Jakso on Van Cleefin 50-luvun uran parhaita, mutta jää lyhyeksi.

Kuolemanloukku O.K. Corral syntyi Leon Urisin kynästä. Kirjailijan läpimurto oli edessäpäin siinä mielessä, että Exodus ilmestyi vuonna 1958. Ehkäpä Uris kirjoitti romaaniaan samaan aikaan, kun Joh Sturges purkitti tarinaansa O.K. Corralin kohtalonhetkistä. Itse koin Urisin käsikirjoituksen pitkähköksi. Tämä voi johtua jo siitäkin, että kun elokuvan nimi asettaa keskiöön  legendaarisen taistelun Earpien ja Clantonien välillä, elokuva viipyy hyvän aikaa Dodge Cityssä, ja vasta puolen välin jälkeen ylipäätään pääsee Tombstoneen. Jos tätä vertaa John Fordin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneeseen Aavikon lakiin (My Darling Clementine, 1946), historiallisia faktoja kunnioitetaan ainakin sen verran, että Doc Holliday selviää hengissä O.K. Corralista. Eräässä repliikissään Holliday itse asiassa sanookin, että hänen painajaisensa olisi kuolla sängyssä – mutta näinhän Hollidaylle oikeasti lopulta tapahtui. Silti voi väittää, että Aavikon laki on tulkintana historiallisempi: se rakentaa tunnetun kertomuksen ympärille abstraktimman ja samalla syntetisoivamman menneisyystulkinnan. Kuolemanloukku O.K. Corral on enemmän psykologinen draama, joka elää vahvojen näyttelijäsuoritusten varassa. Wyatt Earp (Burt Lancaster) on oikeudentuntoinen lainvartija, jonka – kuten Dodge Cityyn ilmaantuva kaunotar Laura Denbow (Rhonda Fleming) toteaa – ”sädekehä on liian tiukalla”. Kirk Douglasin tulkitsema Doc Holliday puolestaan vääntelehtii tuskissaan ja on huomattavasti ruumiillisempi kuin Victor Maturen esittämä Holliday Aavikon laissa. Jos Aavikon laissa naiskuva oli perinteisen dikotominen, tässä tulkinnassa asetelma on käännetty kiinnostavasti erilaiseksi. Wyatt on jo menossa naimisiin Lauran kanssa, mutta uhkapeliä harrastava Laura on itsellinen nainen, eikä voi lopulta hyväksyä Wyattin uhrimieltä. Doc Hollidayn ystävätär Kate Fisher (Jo Van Fleet) on yhteisön silmissä uhkapelaavaa Lauraa huonomaineisempi, mutta hänen rakkautensa Hollidayta kohtaan on vahvaa. Oikeastaan Docin ja Katen kumppanuus on viha-rakkaus-suhde, eräänlainen intohimoinen taiteilijasuhde Wyattin ja Lauran säädyllisen suhteen rinnalla.

Vaikuttavimpia roolisuorituksia on lopulta kuitenkin Dennis Hopperin tulkitsema Billy Clanton, jonka hahmo tuo 50-luvun westeriin tyypillisen nuorisonäkökulman. Billy on olosuhteiden uhri, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolema.