Lempivaimoni (1940)

Garson Kaninin ohjaama ja Leo McCareyn tuottama Lempivaimoni (My Favourite Wife, 1940) jatkaa screwball-komedian perinteitä. Sen tähtiparina ovat Irene Dunne ja Cary Grant, jotka oli nähty muutamaa vuotta aiemmin Leo McCareyn menestyskomediassa Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1937). Itse asiassa McCareyn piti ohjata myös Lempivaimoni, mutta hän joutui auto-onnettomuuteen vain vähän ennen kuvausten alkua, ja niin vastuu ohjauksesta siirtyi Garson Kaninille. Käsikirjoitus pohjautui Samuel ja Bella Spewackin tarinaan, joka sai sittemmin Oscar-ehdokkuuden. Juonikuvio perustuu Hollywoodissa suosittuun uudelleen avioitumisen teemaan, mutta toisaalta tarina on saanut inspiraatiota Alfred Tennyonin runosta ”Enoch Arden”, jossa kadonneeksi luultu kalastaja palaa takaisin ja löytää vaimonsa uudelleen avioituneena.

Tennysonin alkuperäiseen aiheeseen nähden sukupuoliroolit on, screwball-komedialle uskollisesti, käännetty päälaelleen. Elokuvan alussa Nick Arden (Cary Grant) on oikeuden edessä hoitamassa kahta asiaa. Hänen vaimonsa Ellen (Irene Dunne) on kadonnut antropologisen retkikunnan mukana seitsemän vuotta sitten, joten Nick anoo oikeudelta puolison julistamista kuolleeksi. Samalla hän tuo tuomarin eteen uuden morsiamensa Biancan (Gail Patrick). Eipä aikaakaan, kun seitsemän vuotta autiolla saarella asustanut Ellen palaa: lapsiaan hän ei enää tunne, ja puolisokin on juuri mennyt naimisiin ja valmistautuu hääyöhön. Nick Arden on jo vähällä tulla syytetyksi kaksinnaimisesta, ja ongelmat kasaantuvat entisestään, kun ilmenee, että seitsemän vuotta autiolla saarella asusti myös viriili Stephen Burkett (Randolph Scott). Westernsankarina 1930-luvulla mainetta niittänyt Scott on loistava ylienergisenä hurmurina, jonka voltit jäävät kummittelemaan Nick Ardenin mieleen. Kilpakosijoita näyttelevät Scott ja Grant olivat muuten siviilielämässä hyviä tuttuja ja asuivatkin yhdessä vuosina 1932–1944.

Lempivaimoni jää mieleen pääparin Irene Dunnen ja Caru Grantin loistavasta yhteistyöstä, vaikkakin tuntuu, että Grantin komedianäyttelijän taidoista olisi voinut saada vielä enemmänin irti. Parhaita komediallisia hetkiä on tilanne, jossa Nick näkee hissinovesta ensi kertaa kotiin palanneen Ellenin. Hääyönä Nick majoittuu kahteen sviittiin, joissa toisessa on uusi puoliso ja toisessa entinen. Garson Kanin käsittelee herkullista asetelmaa hyvin, mutta parhaimmillaan hän on Pacific Club -jaksossa, jossa Nick tapaa ensi kertaa Stephenin.