ECREA jatkuu Philosophenturmissa ja muualla Hampurin yliopiston kampuksella. Päivän plenaariosuudessa käsiteltiin Peter Goldingin johdolla eurooppalaisten yhteistyöprojektien haasteita ja mahdollisuuksia. Työryhmiä oli päivän ohjelmassa huikea määrä, aamuyhdeksästä iltakahdeksaan. Jatkoin elokuvalinjan seuraamista. Erityisen paljon odotin turkkilaisen elokuvan sessiota, mutta paikalla oli lopulta vain kolme panelistia. Esitelmissä käsiteltiin ns. kolmannen elokuvan vaikutusta Turkissa, ennen kaikkea Yilmaz Güneyn tuotannossa. Muut kaksi liittyivät turkkilaisen elokuvan nousuun 2000-luvulla, uusiin yhteiskunnallisiin ja historiallisiin tulkintoihin. Turkissa, niin kuin monessa muussakin Euroopan maassa, kotimainen elokuva on ollut erityisen suosittua vuosituhannen vaihteen jälkeen. Esimerkiksi Mahsun Kirmizigülin Güneşi Gördüm (I Saw the Sun), joka oli Turkin suosituin elokuvan vuonna 2009. Se käsitteli kurdiperheen kohtaloja Istanbulissa ja viittasi polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksiin, ihmiskauppaan ja lapsiavioliittoihin. Jos esitelmät sessiossa jäivät pintapuolisiksi, keskustelu osoittautui erityisen mielenkiintoiseksi. Paikalla oli paljon turkkilaisia tutkijoita, joilla oli selvästi eriävä näkemys siitä, kuuluuko kurdielokuva turkkilaisen elokuvan piiriin! Kysymys kansallisesta elokuvasta on akuutti. Paikalla ollut belgialainen tutkija kertoi sikäläisestä turkkilaisen elokuvan luentosarjasta, johon oli pyydetty esitystä myös kurdiohjaajalta. Järjestäjät saivat Turkin suurlähetystöstä puhelun, jossa todettiin, ettei moista luento voi järjestää, koska kurdielokuvaa ei ole olemassa.Pitkä päivä päättyi kiinnostavaan videobussiajeluun. Konseptina oli ajaa linja-autolla ympäri Hampuria ja näyttää samalla videokatkelmia elokuvista, jotka on kuvattu Hampurissa. Ensimmäisen bussin dvd-laite ei toiminut, mutta onneksi löytyi vara-auto. Matka alkoi James Bond -elokuvalla Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies, 1997), jonka takaa-ajokohtausta Hampurin kaduilla seurattiin kortteli korttelilta. Samalla kävi hienosti ilmi se tapa, jolla elokuva rakentaa imaginaarisia tiloja. Mutta menneet elokuvat kertovat myös ympäristön muutoksesta. Peter Lorren Kadotettu (Der Verlorene, 1951) paljastaa sodan runteleman kaupungin karuuden. Loppukohtauksessa Bismarckin patsas näkyy aution bulevardin varrella: nyt maisema on kokonaan toisenlainen, metsittynyt. Valtava muodonmuutos on tapahtunut myös Hampurin satamassa, josta on muutama hieno otos Wim Wendersin Amerikkalaisessa ystävässä (Der amerikanische Freund, 1977) ja Arthur Pennin jännärissä Tähtäimessä (The Target, 1985). Huikein yksityiskohta oli Alfred Vohrerin elokuvasta Lontoon kuolleet silmät (Die toten Augen von London, 1961, mukana Anneli Sauli nimellä Ann Savo), jossa Hampurin kanavat saavat esittää Lontoon Thamesjokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti