Tänään alkoi järjestyksessä kolmas European Communication Conference eli ECREA-kongressi. En ole aikaisemmin ollut communication studies -seminaareissa: ensimmäinen havainto on, että uusi järjestö on muodostunut kokoavaksi voimaksi moninaisella tieteen kentällä, joka etsii muotoaan. Mukana on elokuva- ja televisiotutkijoita, tiedotusoppineita, mediakasvauksen ja digitaalisen kulttuurin tutkijoita, muutama historioitsijakin. Ohjelmassa on 760 paperia ja parhaimmillaan 18 päällekkäistä sessiota. Kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa. Juon aamukahvit Hampurin yliopiston kampuksella, mensassa, ja selaan abstraktikirjaa, jossa on 350 A4-kokoista sivua. Yritän keskittyä kahteen linjaan, film studies ja communication history. Oma paperini on perjantaina jälkimmisessä. Muuten: sessiot ovat oheisen valokuvan korkeimmassa rakennuksessa, Philosophenturmissa, ”filosofitornissa”, joka erottuu kampuksen profiilista ja näkyy kauas.Kongressin väljänä teemana on ”Transcultural Communication, Intercultural Comparisons”, jota käsiteltiin heti avaussessiossa kahden keynoten voimalla. Kevin Robinsin luennossa oli monta kiinnostavaa ajatusta transkulttuurisen ja transnationaalisen käsitteistä. Robins kritisoi myös diaspora-käsitteen yleistymistä kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksessa: usein se tuntuu kantavan mukanaan nostalgista ajatusta kotiinpaluusta. Toinen keynote, Paolo Mancini, kritisoi viestinnän tutkimuksen kansallisia painotuksia ja korosti vertailevan otteen merkitystä. Luento jäi melko yleiselle tasolle, mutta Santori-siteeraus (1997) jäi mieleen: ”The one who knows one country knowns none.”
Ensimmäisenä päivänä kävin seuraamassa intermediaalisuusprojektimme sessiota, joka onnistui hienosti ja synnytti keskustelua avainkäsitteistä: convergence, cross mediality, intermediality. Historioitsijalle konvergenssin käsite on hankala, koska se tuntuu jo sisältävän kehityksen suunnaan. Intermediaalisuuden ajatuksen kautta voi avoimemmin lähestyä niitä tapoja, joilla menneisyyden mediat olivat vuorovaikutuksessa ja vaikuttivat toisiinsa, miten vanha ja uusi teknologia kohtasivat.
Sessiot päättyivät vasta klo 18, mutta monta ajatuksia herättävää esitystä tuli kuultua. Elokuvaryhmässä esiteltiin muun muassa Gentin, Antwerpenin ja Brnon elokuvakulttuuritutkimuksia, joissa pyrittiin määrittelemään aiempaa tarkemmin elokuvien suosiota. Vaikka esimerkiksi Gentissä esitettiin vuosina 1933-36 vain 14 belgialaista elokuvaa, niiden vaikuttavuus oli suurta: esitysviikkojen määrä oli korkea ja salit tilavia. Belgialaiset tutkijat kuvasivat elokuvien populaariutta kapasiteetti-indeksillä, jonka mukaan Hollywood-elokuva ei lopultakaan dominoinut sitä kastomiskokemusta, joka piirtyi paikallisen yleisön mieleen, vaikka Hollywood-elokuvia nimikkeittäin nähtiinkin roimasti enemmän. Määrällisten tietojen lisäksi ryhmä oli hankkinut myös muistitietoa ja yrittänyt sitä kautta hahmottaa, mitkä tekijät ohjelmistoa muokkasivat. Kiinnostavaa oli se, että muistettu elokuvan historia on kokonaan toisenlaista kuin se, mitä elokuvatutkijat ovat painettujen ja elokuvallisten aineistojen kautta kirjoittaneet. Samaa korostivat brnolaiset tutkijat: Tšekkoslovakiassa esitystilanteet olivat lisäksi kaikkea muuta kuin standardoituja, ja esitystilanteissa oli oma luova elementtinsä. Loppumusiikkeja voitiin vaihtaa, ja elokuvia voitiin surutta myös lyhentää.
Elokuvahistoriasession papereista voisi nostaa esiin paljon muutakin kiinnostavaa, mutta ehkä voi mainita vielä yhden. Erittäin mielenkiintoinen oli potsdamilaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden projekti Grenzkino-ilmiöstä vuosina 1945-1961. Ennen Berliinin muurin rakentamista itäsaksalaiset kävivät elokuvissa länsipuolella: he saattoivat maksaa DDR:n markoilla ja hinnat olivat halvempia kuin Länsi-Berliinissä muuten. Esitykset olivat suosittuja ja usein niin täynnä yleisöä, että saksan kieleen jäi puheenparsi: ”Voll wie ein Grenzkino.” Ennen pitkää tilanne alkoi huolestuttaa DDR:n johtoa, jolloin DEFA:n omaa tuotantoa kevennettiin. Grenzkinossa suosituimpia elokuvia olivatkin amerikkalaiset seikkailuelokuvat, komediat ja musikaalit.
Kun päivän ohjelma oli pulkassa, oli vuorossa Hampurin kaupungin vastaanotto raatihuoneella. Tuhat seminaarivierasta mahtui juuri ja juuri raatihuoneen pompöösiin juhlasaliin. 1800-luvun lopussa rakennettu sali on saksalaisen kauppaporvariston mahdin ylistystä. Sen kultainen kasettikatto on korkealla ylhäällä, ja uusrenessanssisali on katkaistu melkein ironisen tuntuisella barokkiportaalilla. Seiniä kehystävät Hampurin historiasta kertovat maalaukset, jotka alkavat kaukaisesta muinaisuudesta ja huipentuvat salin päädyssä näkyvään satamakuvaan. Hansakaupungin valtaa symboloivan sataman alla on valtaistuinta muistuttava puhujakoroke ja sitä vastapäätä parveke, joka muistuttaa kirkon urkuparvea. Oikealla laidalla on puolestaan aitioita, jotka tuovat mieleen 1800-luvun suuret konserttisalit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti