Huomaan järkytyksekseni kirjoittaneeni jo 600 blogikirjoitusta. Ilmankos aikaa on kulunut tietokoneen äärellä! Mutta: ajattelin ottaa tavoitteeksi suomentaa Chateaubriandin Viimeisen Abenserragin vaiheet (Les aventures du dernier Abencérage, 1826) vuoteen 2012 mennessä, hiljalleen. Alkuperäisteksti ei onneksi ole kovin pitkä. Tasaisen vauhdin taulukolla työn pitäisi onnistua suomentamalla hiukan silloin tällöin. Teoksesta on aiempi J. J. Mikkolan suomennos vuodelta 1884. Suomennos varmaankin kului suomalaisten lukijoiden käsissä 1800-luvun lopulla; olihan Chateaubriand aikakauden tunnetuimpia kirjailijoita. Historiallista sanomalehtiarkistoa katsoessa silmään osui Uusimaa-lehden kirjoitus 2. elokuuta 1901. Teksti käsittelee Porvoon tulevaisuutta, ja suomalaisuuden hyökyaallon lomassa viitataan myös Chateaubriandiin: ”Niitä on aina paljon sellaisia, jotka mielellään uivat enemmistön virrassa. Kun virta suomalaisuuden kautta alkaa pääuomansa laskea, silloin nuokin soluvat siihen ja sitte hyvin pian ruotsalaisuuden uoma jää melkein kokonaan kuivilleen. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, jolloin kaupunkimme väkiluku käypi jo toista kymmentä tuhatta, suloisessa Porvoossa, tässä entisessä pyhässä ruotsinmielisyyden Porvoossa tuskin on enää muuta kuin jokunen ’viimeinen aabenserraagi’ itkemässä esi-isien nurmettuneilla hautakummuilla.” Tässähän jo melkein nauretaan Chateaubriandin melankoliselle nostalgialle!Historiallinen sanomalehtiarkisto paljastaa, että Mikkola julkaisi tarinan jatkokertomuksena Uudessa Suomettaressa lokakuussa 1884 ja kirja ilmestyi joulukuussa. Ehkä Mikkolan hengessä voisi koettaa uutta suomennosta blogin välityksellä.
Viimeisen Abenserragin vaiheet, osa 1
Kun Granadan viimeinen kuningas Boabdil joutui jättämään isiensä valtakunnan, hän pysähtyi hetkeksi Padul-vuoren laelle. Korkealta paikalta avautui näkymä merelle, jonka yli onneton hallitsija pian purjehtisi Afrikkaan. Täältä näkyivät Granada, Vega ja Genil, jonka rannalla Ferdinandin ja Isabellan teltat muinoin kohosivat. Katsoessaan kaunista seutua ja sypressejä, jotka vielä huojuivat muslimien hautojen merkkinä, Boabdil puhkesi kyyneliin. Hänen äitinsä sulttaanitar Aixa seurasi poikaansa maanpakoon, samoin kuin ylimykset, jotka olivat muodostaneet hänen hovinsa. Aixa lausui: ”Itketkö kuin nainen valtakuntaasi, jota et ollut valmis puolustamaan kuin mies.” He laskeutuivat vuorelta, ja Granada katosi iäksi heidän silmistään.
Espanjan maurit, jotka kokivat saman kohtalon kuin heidän kuninkaansa, hajaantuivat ympäri Afrikkaa. Zegrien ja Gomelien heimot asettuivat Fezin valtakuntaan, josta ne olivat alunperin lähtöisin, ja Vanegat ja Alabit jäivät rannikolle, seudulle, joka ulottuu Oranista Algeriin asti. Abenserragit puolestaan pysähtyivät Tunisin ympäristöön. He perustivat Karthagon raunioiden tuntumaan siirtokunnan, joka vielä tänäkin päivänä erottuu Afrikan muista mauriyhteisöistä viehättävien tapojensa ja suopeiden lakiensa ansiosta.
Nämä perheet kantoivat uuteen kotimaahansa vanhan kotinsa muiston. ”Granadan paratiisi” eli heidän muistissaan, ja äidit tapailivat nimeä lapsilleen, jotka vielä lepäsivät heidän rinnoillaan. Zegrien ja Abenserragien romansseilla he nukuttivat pienokaisiaan. Joka viides päivä he rukoilivat moskeijassa Granadaan päin kääntyneinä. He anelivat Allahia antamaan takaisin tuon ihanuuksien maan. Turhaan Lotofagien kunnaat tarjosivat pakolaisille hedelmiään, makeaa vettään, vehreitä antimiaan ja kirkasta aurinkoaan. Kaukana ”punaisten tornien” maasta ei löytynyt kyllin suloista hedelmää, kirkasta lähdettä, vehreyttä tai aurinkoa, joka olisi ollut katseen arvoinen. Jos heille osoitettiin Bagradan lakeuksia, he ravistivat päätään ja voihkaisivat: ”Granada!”
... jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti