Anna Karenina Turun kaupunginteatterissa

Vasta nyt näimme Turun kaupunginteatterin Anna Kareninan. Yli nelituntinen esitys teki vaikutuksen. Mieleen nousi Jan Fabren vierailu Turussa 80-luvulla: myös Anna Karenina antaa tilaa koko tunteiden kirjolle, rakkaudelle, intohimolle, väkivallalle, säälille, pelolle, pitkästymisellekin. Ohjelmavihossa ohjaaja Andriy Zholdak sanoo tavoitelleensa pitkää kaarta, jossa katsoja voi huoletta tuntea tylsistymisenkin hetkiä, mutta tässä suhteessa esitys kyllä epäonnistuu, sillä teos on niin erinomaisesti orkesteroitu, että aika kuluu kuin hypnoottisessa unessa. Anna Karenina alkaa kiihkeästi: jakso ennen tanssiaiskohtausta – tai bileitä – on eräänlainen prologi, jossa näyttelijät tuntuvat totuttautuvan omaan ruumiillisuuteensa. Puhenopeus on hektinen, tarinan eteenpäin kuljettaminen tuntuu toissijaiselta, tunteet eivät synny sisäisestä maailmasta vaan kehosta. Näyttämökuva on jaettu kahtia, kuin vastakkaisiin huoneisiin: vasemmalla on aistimellinen, ruumiillinen maailma, oikealla säätyläistön pidättyvyys. Näyttämökuva aukeaa tanssiaisjaksossa Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvaa muistuttavaan vieraannutettuun naamioleikkiin.

Väliajalla vielä epäilyttää se, miten näytelmä kestää loppuun asti, mutta toinen puoliaika on rakennettu taitavasti. Se alkaa spektaakkelimaisella luistelujaksolla. Musiikki olisi ehkä voinut olla jotakin muuta kuin Smetanan Moldau, mutta ehkä viittaus jokeen tai veteen on tarkoitettua. Ratkaisevalta tuntuu näytelmän psykologinen tiivistyminen viimeisen kahden tunnin aikana. Anna Karenina (Krista Kosonen) ja Vronski (Stefan Karlsson) ovat lavalla koko ajan. Vronskin äiti paheksuu poikaansa, mutta näkymättömät langat vetävät häntä Annaa kohti. Anna puolestaan murtautuu avioliitostaan näkymättömien lukkojen takaa. Tuntuu, että alun hengästyttävä rytmi tasaantuu, kun päästään olennaiseen. Annaa repii rakkaus, ristiriita isälle jäävän lapsen ja Vronskin välillä. Tolstoin romaanista poiketen Vronskikin saa osakseen sympatiaa, jota kuvataan hänen vimmaisella taistelullaan viettelyksiä vastaan. Zholdak käytää toistoa tehokeinona, ja juuri toistamisen ja vähittäisen muuntumisen kautta tunteet alkavat elää. Ehkä juuri tämä ruumiillisuus tekee näytelmän lopusta niin vapauttavan.

Toisen puoliajan näyttämökuvat olivat vaikuttavia: sade tunkeutuu sisään Annan ja Vronskin kotiin, ja pisaroiden ropina peltiämpäreihin luo poikkeuksellisen äänimaiseman. Lopussa esteet ja seinät poistuvat, ja oikean takakulman metsä – tuulessa huojuvine puineen – avautuu katsojalle.

Viime kädessä esitys on hyvin musiikillinen. Äänimaisema on huolella rakennettu, ja kirjo vaihtelee möyryävistä diskobiiteistä Philip Glass -henkiseen minimalismiin. Äänikuvassa on rajuja kontrasteja, kun voimakkaasti vahvistetusta äänestä siirrytään salamannopeasti akustiseen dialogiin. Kaikissa kohdissa siirtymä ei ehkä sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, tai pikemminkin niin, että yläparvelle äänet lavalta eivät aina kiirineet yhtä hyvin kuin ehkä permannolle. Musiikillisuus liittyy varmaan koko teatteriesitykseen siinä mielessä, että kapellimestari (eilisessä esityksessä Markus Järvenpää) on yksi näytelmän henkilöhahmoista. Viime kädessä kapellimestari on Zholdak itse, mutta ehkä kapellimestari viittaa ohjaajan käsitykseen teatterista samanaikaisten tapahtumien orkesterointina – tai kohtaloon, joka liikuttelee meitä pieniä ihmisiä.