Jacques Tourneur’n Varjot menneisyydestä (Out of the Past, 1947) on kuuluisimpia film noir -elokuvia. Takautumarakenteella on jälleen painava rooli: Jeff Bailey (Robert Mitchum) on paennut Tahoejärven rantamille, huoltamon pitäjäksi, mutta menneisyys kävelee paikalle ja Bailey alkaa kertoa kihlatulleen taustastaan. Takautumassa erinomainen käsikirjoitus pääsee oikeuksiinsa: sen parhaita puolia ei oikeastaan ole tapahtumien kuljetus vaan välillä älykkään naseva, välillä nostalgisen melankolinen dialogi. Jeff paljastuu pikkuetsiväksi, jonka Whit Stirling (Kirk Douglas) on lähettänyt etsimään kadonnutta tyttöystäväänsä Kathie Moffat’ta (Jane Greer). Jeff rakastuu Kathien Acapulcossa ja toteaa melkein legendaarisin sanoin: ”I never saw her in the daytime. We seemed to live by night. What was left of the day went away like a pack of cigarettes you smoked. I didn't know where she lived. I never followed her. All I ever had to go on was a place and time to see her again. I don't know what we were waiting for. Maybe we thought the world would end.”
Varjot menneisyydestä jalostaa film noir’n melankolisen romantiikan pidemmälle kuin moni muu 1940-luvun rikoselokuva: jos rikoselokuvat usein liikkuvat ajassa eteenpäin, film noir katsoo taakse, historiaan, joka kahlitsee päähenkilöitä ja sanelee nykypäivän suunnan. Varjot menneisyydestä on kohtalokkaan rituaalinomainen. Lopputulos on selvä jo ennen kuin tarina käynnistyy.
Tarinan alussa ja lopussa nähdään huoltamolla työskentelevä mykkä poika. Viime kädessä myös historia jää mykäksi: kun Jeff on kuollut, Tahoejärven asukkaat eivät koskaan saa tietää, miten asiat olivat. Katsoja on nähnyt menneen, mutta elokuvan nykyhetkeen mikään ei nouse ”out of the past”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti