Leppoisampi elämä ja työurien ongelma

(julkaistu Turun Sanomissa 16.10.2010)

Suomalaiset kaipaavat vapaa-aikaa. Tähän johtopäätökseen päädyttiin viime keväänä julkaistussa tutkimuksessa, jossa haastateltiin vajaata 1200 suomalaista ja kysyttiin, mitä elämältä eniten toivottiin. Enemmistö arvosti työn sijasta vapaata ja halusi viettää aikaa perheen parissa.

Samantapaista tietoa tihkui julkisuuteen muutama viikko sitten, kun Yleisradio julkisti Toimihenkilöliiton Toimi-lehden kyselyn tuloksia. Toimihenkilöiden yleinen tavoite oli ”nykyistä leppoisampi elämäntapa”, neljännes vastaajista oli kokenut työssä uupumusta ja lähes puolet oli jossakin vaiheessa harkinnut irtisanoutumista. Eikä tässä vielä kaikki: kaksi kolmasosaa oli altis kulutustottumuksiensa tarkistamiseen, jotta elämä pienemmällä palkalla – ja suuremmalla vapaa-ajalla – olisi mahdollista.

*

Uutiset pysähdyttivät monestakin syystä. Ahneuden aika näyttää olevan ohi. Harvoin uutiset ovat yhtä positiivisia.

Toisaalta, mieleen tulee traaginen mykkäelokuva, jossa onni on juuri puhkeamassa kukkaan, kun karmea onnettomuus sen katkaisee. Samaan aikaan näiden ”leppoisamman elämän” haavekuvien rinnalla julkinen keskustelu työvoiman saatavuudesta käy kiivaana. Hallitus on asettanut tavoitteekseen työurien venyttämisen alkupäästään, opintoaikoja lyhentämällä, ja loppupäästään, pohtimalla eläkeiän nostoa. Ristiriita on siinä, että samaan aikaan kun yhteiskunnallinen paine työntekoon vahvistuu, kansa on ilmaissut halunsa hengähtää ja hypätä oravanpyörästä. Yksilöllisen arvomaailman ja yhteiskunnallisten odotusten välillä on sovittamaton ristiriita.

Jos todella olisi kyse 1920-luvun elokuvamelodraamasta, vaarana olisi päähenkilöiden halvaantuminen ratkaisemattoman, mahdottoman konfliktin keskellä. Lopputulos olisi synkkä.

*

Minulle tämä ristiriita kertoo siitä, etteivät työelämän olosuhteet tällä hetkellä edistä niitä tavoitteita, joita päivän politiikassa korostetaan. Ratkaisuja etsitään teknisin keinoin, rajaamalla opinto-oikeuksia, pyrkimällä tehostamaan valmistumista, organisoimalla työelämän rakenteita uudelleen, pidentämällä numeraalisesti – ja siten oikeastaan näennäisesti – työurien kestoa. Viime kädessä työuran pituuden ratkaisee työkyky.

Viimeiset parikymmentä vuotta yritysten tuottavuutta on kohennettu jatkuvin organisaatiomuutoksin. Sittemmin rakenteellisten muutosten pakko on vallannut julkisen sektorin, jossa tehoa etsitään yhä suuremmista yksiköistä. Meidän aikanamme suuri on kaunista.

Epäilemättä joskus on tarpeen tuulettaa asioita olan takaa, mutta jos muutos on itse tarkoitus, hintana on työelämän muuttuminen jatkuvaksi sopeutumiskamppailuksi. Jos joka toinen toimihenkilö on harkinnut irtisanoutumista, se kertoo toki positiivisen viestin siitä, että elämässä nähdään vielä vaihtoehtoja, mutta työelämän tilanteesta se on murheellinen signaali.

*

Tuntuu, että moni asia tapahtuu julkilausumattomien periaatteiden, muualta lainattujen mallien ja kyseenalaistamattomien ”hyvien käytäntöjen” pohjalta.

Nyt jos koskaan olisi syytä vakavasti miettiä, miten toivottuja tuloksia voidaan saavuttaa siten, ettei työkyky heikkene, ja miten työn tekemisen kulttuuria voisi muuttaa inhimillisemmäksi. Miten työntekijän kokemuksesta, pitkästä työurasta, tulisi sellainen pääoma, jonka varaan ansiokas työ niin yrityselämässä kuin julkisella sektorilla voi rakentua?