Kirjoittelen myöhässä olevaa artikkelia suomalaisen kulttuurihistorian historiasta. Vaikutusvaltainen hahmo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oli Karl Lamprecht (1856–1915), joka herätti ristiriitaisia tunteita ja keskusteluja kaikkialla Euroopassa. Suomesta Gunnar Palander ja U. L. Lehtonen olivat Lamprechtin opissa Leipzigissa vuosina 1898–99. Palander kuvasi ihailtua historioitsijaa kirjeessään veljelleen Hugolle:”Hän on keski-ikäinen mies, hyväntahtoinen ja lihava, elehtii käsillään kuin ryssä ja muistuttaa muutenkin jonkin verran venäläisiä. Hän puhuu sangen sujuvasti, hänen äänensä on tavallinen kuin tuttavallisessa keskustelussa, ja yllättää vähän väliä kuulijansa mitä hauskimmilla vitseillä. Kuulijat luonnollisesti osoittavat välittömästi iloaan niitä kuullessaan. – Oli merkillistä saada nähdä hänet ensi kertaa. Sillä odottaa – en tiedä mistä syystä – jotakin muuta tuollaisista kuuluisuuksista ja tuntuu niin kummalliselta nähdessään heidät tuollaisina.”
Sittemmin Lamprechtilla oli Leipzigissa oma instituuti, Institut für Kultur- und Universalgeschichte, jossa J. E. Salomaa ehti vierailla vähän ennen Lamprechin kuolemaa ja ihailla ”valoisasti ja siististi” kalustettuja kirjastohuoneita.
Mikäli Palanderin, myöhemmän Suolahden, todistusta on uskominen, Lamprecht oli vuolas puhuja. Historiallisesta Aikakauskirjasta löytyy hauska referaatti huhtikuussa 1913 Lontoossa järjestetystä historioitsijoiden kansainvälisestä kongressista, jossa esitelmöitsijöille oli varattu vain puoli tuntia aikaa. ”Puheenjohtajan kellon kilinästä välittämättä” Lamprecht puhui kokonaisen tunnin. Todistajana oli vastikään filosofian kandidaatiksi valmistunut Arvi Korhonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti