Hampuri 3: Maailmantelevisio ja Schwabo-Mann

Viimeinen kongressipäivä alkaa kiireisesti: pitää viilata omaa esitystä, sillä aikaa on käytettävissä vain 12 minuuttia. Paperini käsittelee 1970-luvun alun keskustelua maailmantelevisiosta ja aikakauden näkemyksiä tv:n tulevaisuudesta. Keskiössä on vuonna 1975 valmistunut dokumentti Maailmantelevisio, joka on sikäli erikoinen, että siinä on dramatisoituja jaksoja: katsojalle näytetään suomalaisen perheen elämää vuonna 2000. Ikkunattomassa asunnossa elävä perhe popsii pillereitä ja saa tietonsa ulkomaailmasta tv-ruutujen välityksellä. Kiinnostavaa on utooppinen kuva television käyttäjästä, joka hyödyntää modernia teknologiaa vain kriittisen, tiedostavan informaation hankkimiseen. Kuva on oikeastaan vastakuva siitä katsojasta, jonka 70-luvun tiedotustutkijat näkivät ympärillään. Vuonna 1975 ajatus maailmantelevisiosta, tai globaalista televisiosta, oli vahvasti poliittinen, sillä ajatus rakentui satelliittiverkostojen varaan. Kansainvälisen politiikan areenallakin oli noussut esiin kysymys siitä, millaista tietoa on lupa levittää toisen valtion alueelle. Andrei Gromyko oli lähettänyt vuonna 1972 Kurt Waldheimille kirjeen siitä, miten televisio-ohjelmien luvaton lähettäminen loukkaa valtion suvereenisuutta ja voi muodostua kansainvälisen konfliktin aiheeksi.

Paneelissa oli kaksi paperia, jotka tulivat temaattisesti hyvin lähelle, Lars Lundgren käsitteli Juri Gagarinin maankamaralle paluun kunniaksi järjestettyä suoraa lähetystä, joka ylitti rautaesiripun. Heidi Keinonen taas esitteli erittäin mielenkiintoisia näkemyksiä siitä, miten suomalainen kaupallinen televisio, ennen muuta TES-TV, luovi itäisen ja läntisen kulttuurivaikutuksen välissä. Tuntuu, että television historiaa on kirjoitettu liikaakin kansallisesta näkökulmasta, ja tällaiset transkulttuuriset puheenvuorot rakentavat monisyisempää kuvaa menneisyydestä.

Työryhmässä oli edelleen kiinnostavat paperit brittiläisestä vastakulttuurisesta kirjapaino- ja julkaisutoiminnasta 1960-luvun lopulta lähtien ja analyysi portugalilaisen radiotoiminnan muutoksista.

Seurasin vielä diasporaelokuvaa ja maahanmuuttajien mediankäyttöä käsittelevää työryhmää. Teemoina olivat vertailut maahanmuuttajien median käytöstä Suomessa ja Islannissa, antwerpeniläinen diaspora-elokuva (turkkilainen, intialainen, marokkolainen) ja itävaltalainen maahanmuuttajalehdistö (josta opin, että Schwabo-Mann tarkoittaa itävaltalaista perusmiestä!). Viimeisessä esitelmässä tutkittiin italialaisen sikhiyhteisön suhtautumista intialaiseen elokuvaan: sikhit kuluttivat niin Bollywood- kuin Punjabi-elokuvaakin, mutta jälkimmäistä he pitivät aidompana, perinteisempänä.

Esitelmien jälkeen seurasi vilkas keskustelu, joka palasi jälleen käsitteisiin. On lopultakin vaikea käyttää käsitettä ’maahanmuuttaja’, tai ainakaan se ei aina vastaa tutkimuskohteiden omakuvaa. Suomalaisessa tutkimuksessa todettiin, etteivät esimerkiksi ranskalaiset ja saksalaiset maahanmuuttajat halunneet luonnehtia itseään maahanmuuttajana.

Jos ajattelee kongressia kokonaisuutena, se rakensi monisyisen kuvan transkulttuurisuudesta, kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta: teema on tällä hetkellä akuutti, joten ei ihme, että rajoja ylittävät kulttuuriset virtaukset ja globaali muutos saa paljon huomiota. Samalla se vaikuttaa tapaan katsoa historiaan, haluun nähdä menneisyys enemmän vaihtoehtojen ja vuorovaikutuksen maailmana kuin ehkä aiemmassa tutkimuksessa on tehty.

Tuntuu myös, että kiinnostus lukea ristiin eri medioiden sisältöjä on voimakasta. Ehkä tästä syystä ECREA:n sisällöllisiä painotuksia on vaikea havaita. Kongressi on jaettu pitkälti välinekohtaisiin paralleelisessioihin (radio, televisio, elokuva, yms.), ja tuntuu, että linjojen yli olisi löytynyt hedelmällisiä ongelmanasetteluja.

*

Taksimatka lentokentälle oli huikea kielikylpy hampurilaissaksaan. Taksikuski kertoili kaikkea ihmeellistä, kuten sen että suur-Hampuri syntyi vuonna 1937 natsi-Saksan päätöksellä tukea Berliinin ohella myös toista metropolia. Hampurissa on tällä hetkellä kaksi miljoonaa asukasta. Taksikuski kertoi edelleen Hotel Atlanticista, joka on juuri se hotelli, joka vilahtaa James Bond -elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Kun Hampurin läpi kulki 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa viisi miljoonaa siirtolaista, ensimmäisen luokan matkustajat saivat asua kirkkaan valkoisessa, hohtavassa hotellissa.