Valkoinen hehku (1949)

Pitkä tovi on vierähtänyt Raoul Walshin Valkoisen hehkun (White Heat, 1949) katsomisesta. Muistelen, että 80-luvulla tämä sensoreille harmaita hiuksia aiheuttanut väkivaltainen sairaskertomus esitettiin kaksikin kertaa. Walsh tarttui 40-luvun lopulla uudelleen jo kuluneeseen lajityyppiin, gangsterielokuvaan. Päärooliin kivikovaksi Cody Jarrettiksi tuli James Cagney, joka oli aikanaan tähdittänyt William A. Wellmanin klassikkoa Yhteiskunnan vihollinen (The Public Enemy, 1931). Cagney tekee tässä elämänsä roolin äidilleen uskollisena, äidistään riippuvaisena rikollisena, jonka äkilliset päänsärkykohtaukset selitetään sukua rasittavan mielenvikaisuuden seuraukseksi. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Jarrettin kylmyys osoitetaan: hän ampuu tunteettomasti veturinkuljettajan, ja hänen vaikutuksestaan rikostoverikin saa kiehuvaa vettä kasvoilleen. Cagney bravuuri on kohtaus, jossa tieto äidin kuolemasta tavoittaa Jarrettin vankilan ruokailusalissa. Cody Jarrett on Cagneyn käsissä traaginen sankari.

Valkoinen hehku on yllättävän pitkä, 114 minuuttia, mutta taitava käsikirjoitus ja Raoul Walshin napakka ohjaus pitävät katsojan pihdeissään. Jarrett antautuu päästäkseen lievemmällä tuomiolla, tutustuu vankilaan soluttautuneeseen poliisiin Hank Fallonin (Edmond O.Brien) ja pakenee tehdäkseen tilit selviksi Big Edin (Steve Cochran) kanssa. Tyttöystäväänsä Vernaa (Virginia Mayo) Cody ei lopulta rakasta, sillä hänen elämässään on vain äiti, joka lopun epätoivoisen suurryöstön aikaan on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Cody Jarrettin viimeiset sanat ovat aina yhtä vaikuttavat. Käsikirjoittaja on varmaan jo kirjoittaessaan tiennyt, että nämä tulevat jäämään historiaan...