Ansa (1956)

Jean Aurenche ja Pierre Bost käsikirjoittivat René Clémentille elokuvan Ansa (Gervaise, 1956), joka perustui Emile Zolan naturalistiseen romaaniin. Aikanaan Zolan romaani oli poikkeuksellisen suuri menestys, ja se rakensi tylyn kuvan Pariisin köyhälistöstä, erityisesti alkoholismista. Romaanin alkuperäisnimi on L'Assommoir, mutta Clémentin elokuva nostaa jo nimeämällä päärooliin Gervaisen (Maria Schell), joka elää aviottomasti Auguste Lantier’n (Armand Mestral) kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, Claude ja Étienne. Lantier häipyy omille teilleen, ja Gervaise jää yksinhuoltajaksi. Eipä aikaakaan, kun Gervaise nai katontekijä Henri Coupeaun (François Périer), joka kuitenkin putoaa katolta, rampautuu ja alkoholisoituu. Gervaise elättää pesijänä koko perheen, ja ennen pitkää Lantierkin ilmaantuu talouteen. Tarinan pahanilmanlintu on naapurissa asuva Virginie (Suzy Delair), joka saattaa Gervaisen ansaan ja lopulta tuhoon.

Tarinan ainoa rehti mies on Goujet (Jacques Harden), jonka tuella Gervaise onnistuu perustamaan oman pesulaliikkeen. Goujet osallistuu yhteiskunnalliseen toimintaan ja yrittää ponnistella paremman elämän puolesta. Niin tekee myös ahkera Gervaise, mutta hänellä ei ole juurikaan vaikuttamisen mahdollisuuksia. Goujet ja Gervaise tuntevat vetoa toisiaan kohtaan, mutta rakkaus on yhtä utooppinen haave kuin ne työläisten oikeudetkin, joita puolustaessaan Goujet päätyy kiven sisään.

Parhaimmillaan René Clément on joukkokohtauksissa. Alun pesulajakso on paitsi ankea ja surullinen myös hurja, sillä Gervaise ja Virginie äityvät väkivaltaiseen taisteluun. Mieleen jää myös kohtaus, jossa Pariisin köyhälistö saa mahdollisuuden käydä Louvressa. Yhteinen ruokailuhetki Gervaisen syntymäpäivänä on myös onnistunut, kuin viimeinen ehtoollinen ennen katastrofin alkua. Alusta lähtien on selvää, että kaikki päättyy väistämättömään tuhoon. Lopussa Gervaisen ja Coupeaun tytär Nana jä yksin kadulle. Hänen kohtalostaan Zola kirjoitti sittemmin oman romaaninsa.

Käsikirjoittajat Jean Aurenche ja Pierre Bost kuuluivat siihen seurakuntaan, johon François Truffaut suuntasi kuuluisan kritiikkinsä Cahiers du cinéma -lehdessä. Aurenche ja Bost edustivat ”laadun traditiota”, psykologista realismia, joka ammensi lähtökohtansa usein kaunokirjallisuudesta. Gervaisen katsomisen jälkeen Truffaut’n näkemys tuntuu perustellulta. Gervaise on korostetun kirjallisuudellinen, kunnioittaa Zolan alkuperäisteosta ehkä liikaakin ja luottaa enemmän sanaan kuin kuvaan. Elokuvan tyhjät hetket on täytetty Gervaisen kertojaäänellä, joka loppua kohti katoaa – jo siksikin, että olisi epäuskottavaa olettaa Gervaisen kertovan tapahtumia myöhemmin, sillä hän ajautuu murheen murtamana katatonisen tilaan. Kertojaäänen olisi hyvin voinut jättää poiskin. Se on yllättävää myös sikäli, ettei se oikeastaan sovi yhteen Zolan kanssa, sillä alkuperäisromaani on kirjoitettu kolmannessa persoonassa.