Taivas on meidän (1944)

Jean Grémillonin Le ciel est à vous on suomennettu Taivas on meidän, vaikka nimi oikeastaan viittaa siihen, että taivas on teidän. Merkitysero on olennainen. Elokuva valmistui ensi-iltaan helmikuussa 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, ja se näyttää tulevaisuuden avoimena, ei ainoastaan elokuvan henkilöille vaan myös katsojille. Elokuvan suosio niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin on helppo ymmärtää. Päähenkilöiden lentoharrastuksen voi nähdä intohimona, joka muuttaa maailmaa ja luo uutta. Albert Valentinin käsikirjoitus ammensi ajankohtaisesta ilmailuhistoriasta siinä mielessä, että inspiraationa oli Mont-de-Marsanista kotoisin olleen autonkorjaajan vaimon Andrée Dupeyronin vuonna 1938 tekemä lentoennätys. Grémillonin käsissä tarinasta tulee sympaattinen, yllätyksellinen, vertauskuvallinenkin ilmailuelokuva.

Elokuvan ensimmäisessä kuvissa katsoja näkee avoimen kentän, jossa kristillisen orpokodin pappi äkseeraa lapsiaan kuin armeijan komentaja. Jonossa lapset poistuvat paikalta, ja myöhemminkin elokuvassa mustiin pukeutuneet orvot nähdään kulkemassa kaupungin kaduilla. Viittaus on ajankohtainen, sillä epäilemättä sodan loppuvaiheessa isättömiä ja äidittömiä lapsia oli paljon. Toisaalta orvot voi nähdä myös mahdollisen, synkän tulevaisuuden ennakointina, jos päähenkilöiden lentoharrastus päättyy katastrofiin ja lapset jäävät vanhemmitta. Taivas on meidän alkaa kuin italialainen neorealistinen elokuva. Miljöö on köyhää, mutta päähenkilöt Pierre (Charles Vanel) ja Thérèse Gauthier (Madeleine Renaud) valmistelevat muuttoa. Gauthierit ovat perustamassa autokorjaamoa. Kaksilapsisen perheen tyttärellä Jacquelinella (Anne-Marie Labaye) on piano, joka tuhoutuu muutossa, mutta vanhempien menestyessä hän saa uuden soittimen. Lahjakkaan nuoren harrastus voi hyvin niin kauan, kun isän ja äidin liiketoiminta kukoistaa.

Vähitellen paljastuu, että Pierre on ensimmäisen maailmansodan veteraani ja lentäjä, joka ei kuitenkaan ole pitkään aikaan harrastanut ilmailua. Paikalle osuu naispuolinen mestarilentäjä Lucienne Ivry (Anne Vandène), joka saa Pierren innostumaan. Kohtaus on erinomainen, sillä Grémillon leikittelee kolmiodraaman mahdollisuudella, mutta Pierre ei ihastukaan Lucienneen vaan lentämiseen. Thérèse jatkaa bisnesuraansa, mutta kun hän kerran astuu lentokoneen vietäväksi, hänkin ymmärtää, mistä on kyse. Eipä aikaakaan, kun perheen isä ja äiti kumpikin kurvailevat ilmojen halki ja käyttävät liikenevät varat lentokoneeseensa. Lentäminen edustaa luovuutta, mutta silti Pierre ja Thérèse, sen paremmin kuin kukaan mukaan perheenjäsenistä, ei ymmärrä Jacquelinen lahjakkuutta pianistina. Soitin suljetaan ja myydään ennen pitkää kokonaan pois, tarpeettomana.  Huoli lasten tulevaisuudesta, mutta samalla merkillinen piittaamattomuus lapsista, kohtaavat. Pierre ja Thèrèse omistavat aikaa toisilleen ja vahvistavat toistensa intohimoa, mutta samalla lentäminen on heille teknologinen, moderni elämäntapa, kun taas musikki on jotakin aivan muuta. Isoäitikin sanoo tehneensä aina ruumiillista työtä kovettuneilla käsillään, mutta pianisti ei pehmein sormin pysty oikeaan työhön.

Taivas on meidän huipentuu Thérèsen urotekoon. Katastrofin mahdollisuus on kouriintuntuva, ja Pierren kärsimys kotona on pohjaton. Samalla Pierren lentoharrastus tuomitaan yhtä tylysti kuin Jacquelinen pianonsoitto vähää aikaisemmin. Kun tieto Thérèsen onnistumisesta saapuu 3000 kilometrin takaa Afrikasta, tuntuu, että myös Jacquelinen luovuudella on tulevaisuus, vaikkei sitä katsojalle näytetäkään.

Taivas on meidän on vaikuttava, monella tapaa vaikeasti ennakoitava ja siksi niin virkistävä elokuva. Charles Vanel ja Madeleine Renaud ovat pääosissa erinomaisia, ja varsinkin Renaud tekee tässä elämänsä roolin.