Madame X – uskoton nainen (1951)

Aluksi elokuvaa Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951) on vaikea katsoa, jo pelkästään siksi, että se on tyylillisesti niin kaukana Jean Grémillonin edellisestä ohjauksesta Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949). Mutta miksi elokuva olisikaan ohjaajan taidetta, pelkästään? Grémillon-harrastajien teksteissä Madame X on laskukauden teos. Toisaalta, elokuva on monella tapaa kiinnostava sodanjälkeinen melodraama. Se perustuu Marcelle Mauretten käsikirjoitukseen. Maurette oli une femme de lettres, ja elokuva on juuri sukupuoliselta kannalta kiinnostava. Valitettavasti suomenkielinen nimi etsii tarinasta vain moralisoivaa sensaatiota, joka ei tee oikeutta Mauretten käsikirjoitukselle. Elokuvaa on arvioinneissa usein pidetty myös epäuskottavana, ja niihän se onkin, jos tarinaa tarkastelee psykologisen uskottavuuden kannalta. Maurette muuten käsikirjoitti myös Max Ophülsin elokuvan Sarajevon päiviä (De Mayerling à Sarajevo, 1940).

Madame X:n hämmästyttävä tarina esittelee nuoret rakastavaiset, Irènen (Michèle Morgan) ja Étiennen (Henri Vidal). Lempi leiskuu, ja tunteiden voimaan vaikutti varmaan se, että Morgan ja Vidal olivat avioituneet edellisenä vuonna 1950. Tosiasiassa Irène on naimisissa itseään vanhemman, rikkaan Jacques Voisin-Lariven (Maurice Escande) kanssa, mutta Étienne luulee Irènen kuuluvan talon palvelusväkeen, eikä Iréne tohdi korjata väärinkäsitystä. Pääparin suhteeseen liittyy yhteiskunnallinen ero, sillä Étienne on työläinen ja työskentelee puusepän verstaassa. Irène ja Étienne saavat lopulta lapsenkin, mutta se ei aviomies Jacquesia hetkauta. Iréne käy Sveitsissä synnyttämässä pienokaisen, mutta Voisin-Lariven kotiin vauvaa ei voi tuoda. Tapahtumat tiivistyvät jouluaaton ja uudenvuodenaaton tapahtumiin. Vauva sairastuu, ja kun Étienne lähtee etsimään Iréneä hänelle, valkenee, mistä on kyse. Ikkunan takaa hän kurkkii paremman väen joulutanssiaisiin. Lapsen kuolema tuhoaa nuorten onnen, ja viimeisissä kuvissa Iréne esiintyy jälleen miehensä rinnalla uudenvuodenaattona.

Tarinan voi tulkita epäuskottavana, mutta mielenkiintoisempaa on pohtia, mitä sen avulla halutaan kertoa. Toisin kuin elokuvan suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, Madame X ei mitenkään moralisoi tai arvostele Irénen ratkaisuja eikä korosta hänen uskottomuuttaan. Pikemminkin Iréne näyttää mieltävän porvarillisen avioliittonsa edustustehtävänä tai työnä, josta hänellä on oikeus vapaa-aikaan. Étienne ei tätä lopulta ymmärrä, mutta Iréne alkaa näyttää työläisnaiselta, joka hoitaa velvollisuutensa ja sen jälkeen on vapaa päättämään elämästään. Tämä tuntuu sopivan myös aviomies Jacquesille. Voisin-Lariven perhe-elämä on vain teatteria vailla tulevaisuutta. Jacques toteaa jopa, ettei häntä kiinnosta perillisen hankkiminen. Porvaristo jää lopussa pyörimään omien tanssikuvioidensa pauloihin.

Madame X on kaikista Jean Grémillonin elokuvista puhtaimmin studioelokuva. Ainoa poikkeus on ensimmäinen kohtaus, jossa Iréne ja Étienne kävelevät autiolla stadionilla. Paikka on Stade de Colombes Pariisissa, vuoden 1924 olympialaisten areena. Tyhjä stadion on vaikuttava kulissi lemmensuhteen käynnistämiselle ja oikeastaan korostaa tarinan vertauskuvallisuutta. Yllättävää on, että tämän jälkeen koko elokuva on kuvattu studiossa. Välillä Pariisin kadut tuovat mieleen René Clairin Haaveiden kujan (Porte des Lilas, 1957) runollisen keinotekoiset miljööt. Rekivisiittaa on varsinkin Voisin-Lariven kodin kuvauksessa runsaasti, ja yksityiskohtien tuhlailevuus tuo mieleen Max Ophülsin 50-luvun elokuvat. Ophülsmäisiä ovat myös kamera-ajot, varsinkin kohtauksessa, jossa Iréne ja Étienne tanssivat, kamera siirtyy pihalle ja etääntyy vähitellen puiden siimekseen.

Elokuvasta voi mainita vielä Arlette Thomas tulkinnan Jeannettesta, työläistytöstä, joka on myös ihastunut Étienneen mutta saa jatkuvasti pettyä. Hahmo tuo mieleen Intohimon kuilun Mimin, jota Thomas myös esitti. Madame X:n musiikista vastasi marseillelaissyntyinen Vincent Scotto, joka kuoli seuraavana vuonna Pariisissa 76-vuotiaana. Scotton tunnetuimpia lauluja oli ”Sous le pont de Paris”, jonka Tapio Rautavaara levytti vuonna 1951 nimellä ”Tuo aika toukokuun”.