La dolorosa (1934)

Jean Grémillon ohjasi vuonna 1934 Espanjassa musiikillisen melodraaman La dolorosa (1934), joka perustuu José Serranon neljä vuotta aikaisemmin kantaesitettyyn zarzuelaan. Jos Itävallassa äänielokuvan varhaisvaiheet punoutuivat operetin historiaan, Espanjassa zarzuelat olivat suosittuja filmauskohteita. José Serranon (1873–1941) lähes 50 zarzuelasta La dolorosan ohella valkokankaalle päätyivät ainakin Los claveles (1936) ja La reina mora (1937). La dolorosan elokuvasovituksessa musiikin rooli on aluksi vähäinen, mutta viimeisen neljänneksen aikana duetot ja aariat alkavat hallita kokonaisuutta. Grémillonin käsissä musiikkinumeroja ei ole hitsattu juonen kuljetukseen vaan laulut kuvastavat henkilöiden sisäisiä tunteita. Musiikkikohtaukset edustavat ajatuksia, intohimoja, moraalisia pohdiskeluja ja tunnustuksia.

La dolorosa kuvaa kahta rakkaustarinaa ja kahta sosiaalista ryhmää. 30-luvun suomalaisen komedian tapaan kansanihmisten rakkaus on ruumiillista ja verevää, kun taas yläluokan rakkaus on ylevämpää ja siksi traagisempaa. Köyhään kansaan kuuluvat Nicasia (Amparo Bosch) ja Perico (Ramón Cebrián) haaveilevat hääpotretista, avioliittonsa ikuistamisesta, ja elokuvan mittaan isät kypsyvät myöntymään liittoon. Samaan aikaan nuori taiteilija Rafael (Agustin Godoy) on saanut tehtäväkseen restauroida luostarin kappelin vanhan Neitsyt Maria -aiheisen freskon. Rafael rakastuu Doloresiin (Rosita Díaz Gimeno), jolla on kuitenkin suhde Natalioon (José María Linares-Rivas). Grémillonin ohjaus on parhaimmillaan elokuvan alkupuolella ja puolivälissä. Rafael yllättää Doloresin ja Natalion, jonka kuiskailut kuuluvat yön pimeydessä. Kun Rafael ymmärtää tilanteen, hän luo katseensa maahan, ja seuraavassa kohtauksessa hän on jo astumassa luostarin noviisiksi, rakkautensa menettäneenä. Napakka kerronta tihentyy entisestään. Tuota pikaa Dolores joutuu Natalion hylkäämäksi, tunnustaa olevansa raskaana, äiti kaatuu kuolleena maahan, ja surupukuisena Dolores harhailee päämäärömästi. Dolores rinnastuu nyt Neitsyt Mariaan. Ällistyttävässä musiikkinumerossa surupukuinen Dolores vaeltaa erämaassa, ja Neitsyt ilmestyy melkein samassa asussa kuin Nuestra Señora de los Desamparados. Samaan aikaan Rafael maalaa luostarin Neitsyelle maallisen rakastettunsa kasvot.

Grémillonin kädenjälki näkyy melodraaman nopeissa käänteissä, mutta kun Dolores on synnyttänyt lapsen, seuraa musiikkinumeroiden sarja, jossa ohjaajan kädet ovat varmaankin olleet sidotut. Doloresin ja Rafaelin duettokohtauksessa kumpikin elää omassa maailmassaan, ja kaksoiskopioinnin kautta henkilöt kohtaavat. Lopulta Rafael ei kestä Doloresin kärsimystä, riisuu munkinkaavun yltään ja palaa maalliseen elämään, huolehtimaan kärsineestä naisesta ja pienokaisesta. La dolorosan loppu saa etnografisen elokuvan piirteitä kuvatessaan Nicasian ja Pericon häitä, karnevaalia ja tanssia, johon kaikki kyläläiset osallistuvat. La dolorosan uskonnollisuus tekee sitä hyvin erilaisen suhteessa muihin viime aikoina katsomiini 30-luvun elokuviin. Samalla se on kiinnostava yhdistelmä varhaista äänielokuvaa ja melodraamaa, musikaalia ja moraliteettia.