Intohimon kuilu (1949)

Jean Grémillonin Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949) on vahva osoitus siitä, että hänen elokuvansa ovat kiinnostavia toisen maailmansodan jälkeen. Useinhan korostetaan vahvaa viisikkoa Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937), Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938), Myrskyöitä (Remorques, 1941), Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944). Menestyksen takana oli kaksi loistavaa käsikirjoittajaa, Charles Spaak ja Jacques Prévert, mutta yhtä hyvien kirjoittajien kanssa Grémillon sai työskennellä jatkossakin. Intohimon kuilu perustui Jean Anouilhin käsikirjoitukseen. Anouilhin piti ohjata elokuva itse, mutta hän sairastui ja valitsi tuuraajakseen Grémillonin. Ilmeisesti Grémillon vaikutti näyttelijävalintoihin, sillä arvoituksellisen Julien de Keriadecin osassa nähdään Paul Bernard, joka oli tehnyt hyvin samantapaisen roolityön kuusi vuotta aiemmin elokuvassa Suudelma pimeässä.

Intohimon kuilu alkaa tarkemmin määrittelemättömässä paikassa Bretagnessa, meren rannalla. Jock Le Guen (Fernand Ledoux) tuo mukanaan nuoren naisen Odetten (Suzy Delair), jota hän väittää veljentyttärekseen mutta joka kaikesta päättäen on rakastajatar. Kaikkien kalastajakylän miesten katseet valpastuvat. Esiin nousee erityisesti Maurice, jota näyttelee myöhemmistä Chabrol-elokuvista tuttu Michel Bouquet. Maurice vaikuttaa kaikin puolin arvaamattomalta, ja hän kutsuukin itseään puolihulluksi. Kylässä vierailee myös läheisessä aateliskartanossa elävä Julien de Keriadec, jonka taustasta paljastetaan vain vähän. Hän on ollut Algeriassa mutta palannut takaisin Ranskaan suistuttuaan väkivaltaan. Hän sanoo itsekin olevansa väkivaltainen, rakkaudeton, elämään kyllästynyt. Elokuvan alkuperäisnimi paljastuu jo alussa, kun lapset pilkkaavat Julienia huutamalla: ”Pattes blanches! Pattes blanches!” Julienillä onkin valkoiset koivet tai tassut, sillä hän käyttää valkoisia säärystimiä, ikään kuin merkkinä menneestä aatelisesta kunniasta. Kaikkien elokuvan henkilöiden menneisyys on arvoituksellinen, eikä heillä tunnu olevan näköalaa tulevaisuuteen, vähiten Julienilla ja Mauricella, jotka paljastuvat veljeksiksi. Jean Anouilhin käsikirjoituksessa säätyerot ovat kuitenkin merkityksettömiä, ja lopulta Maurice on toiminnan manipulaattori.

Erityisen kiinnostava hahmo on Jockin palvelija Mimi (vasemmalla kuvassa), jota esittää Arlette Thomas ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Mimi on elokuvan päähänpotkituin henkilö mutta aina nöyrä ja uhrautuva. Samaan aikaan kun Odette tuntuu viettelevän kaikki, Mimi odottaa hiljaa ja vain vihjein paljastaa rakkautensa. Mimi on tarinan Tuhkimo, mitä kuvastaa kohtaus, jossa hän tanssi soittorasian tahdissa pukeutuneena aatelisneidon asuun, jonka Julien on antanut.

Intohimon kuilu huipentuu Jockin ja Odetten hääkohtaukseen, jolla on traagiset seuraukset. Kun Odette putoaa jyrkänteeltä mereen, vain hänen huivinsa vilahtaa, niin kuin Daïnahin huivi Grémillonin varhaisemmassa melodraamassa Daïnah la métisse (1931). Odette on alussa vamppi, mutta elokuvan näkökulma muuttuu keskivaiheilla täysin, ja katsoja tuntee empatiaa tavallista elämää ja rauhaa kaipaavaa Odettea kohtaan. Yllättävää ja hämmentävääkin on se, että traagisen hääjakson jälkeen elokuva saa uuden lopetuksen, kun Julien on jo polttamassa kartanoaan. Mimi saa hänet muuttamaan mielensä, ja he tuntuvat saavan toisensa, ainakin unelmissa. Hetkeksi Mimi kuvittelee itsensä Julienin kanssa kristallikruunujen peittämään juhlahuoneistoon, ja Grémillonin kädenjälki saa melkein maxophülsmaista lentoa.

Intohimon kuilussa on erinomainen Elsa Barrainen (1910–1999) musiikki. Barraine oli aikakauden harvoja naispuolisia elokuvasäveltäjiä Ranskassa, mutta hän teki musiikin vain muutamaan pitkään elokuvaan. Barraine kuului uusklassiseen Les Six -ryhmään.