Valse royale (1936)

Olemme viime aikoina katselleen saksalaisia ja itävaltalaisia musiikkielokuvia ja toisaalta Jean Grémillonin tuotantoa. Elokuvassa Valse royale (1936) nämä harrastukset hämmästyttävästi kohtaavat. Pari viikkoa sitten katsoimme Herbert Maischin historiallisen komedian Kuningasvalssi (Königswalzer, 1935), ja menestyselokuvan ranskalaisen toisinnon ohjasi, kukapa muu kuin, Jean Grémillon! Saksalainen kirjailija Emil Burri ja itävaltalainen käsikirjoittaja Walter Forster kynäilivät romanttisen,vuoteen 1852 sijoittuvan tarinan, jonka saksalainen versio Kuningasvalssi sai ensi-iltansa syyskuussa 1935 ja ranskalainen toisinto Valse royale tammikuussa 1936. Grémillon oli juuri työskennellyt Espanjassa musiikkiaiheen parissa, sillä vuonna 1934 valmistunut La dolorosa perustui zarzuelaan. Nyt Grémillon tarttui wienervalssin mytologisointiin. Itse asiassa hän ei ollut ainoa ranskalainen wienervalssia käsitellyt ohjaaja, sillä Julien Duvivier ohjasi sittemmin Hollywoodissa elokuvan Unohtumaton valssi (The Great Waltz, 1938).

Ensimmäisestä kuvasta lähtien on selvää, ettei Valse royale ainoastaan perustu Burrin ja Forsterin käsikirjoitukseen vaan noudattelee aivan samaa kuvajakoa kuin Maischin elokuva. Lavasteet, rekvisiitta ja kamerakulmat ovat samat. Olisi kiinnostavaa vertailla kohtauksia vielä tarkemmin. Pieniä eroja tuntuu kuitenkin olevan: aivan kuin Grémillon veisi kameran lähemmäs näyttelijöitä, ja sen tuloksena vaikutelma on intiimimpi. Tanssikohtaukset ovat ilmavia. Selkein ero, joka pistää silmään, on oopperakohtaus, joka on lyhyempi. Kun Kuningasvalssissa Leporellon luetteloaaria luo koomisen yhteyden elokuvan sankariin, ranskalaisesta versiosta tämä puuttuu. Ehkä selityksenä on se, että saksalaisessa elokuvassa Willi Forstin tähtikuva on komediallisempi. Nyt sankariroolissa on Henri Garat, jonka roolinimikin on muutettu: hän on kreivi Michel de Thalberg. Kuningasvalssin päähenkilö on kreivi Ferdinand von Tettenbach. Ranskalaisen tulkinnan naispääroolissa, müncheniläisen kahvilanpitäjän tyttärenä, näyttelee Renée Saint-Cyr, joka on huomattavasti sofistikoituneempi kuin Kuningasvalssin Heli Finkenzeller.

Jean Grémillonin harrastajat eivät Valse royalea ole juurikaan arvostaneet, ja se on täysin ymmärrettävää. Varsinkin Kuningasvalssin jälkeen elokuvaa on vaikea katsoa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että tämä projekti vei Grémillonin UFA:n studioille Saksaan. Kuvaukset tehtiin vuonna 1935, jolloin elokuvateollisuuden arjalaistaminen ei ollut vielä alkanut. Miten Grémillon suhtautui tähän kaikkeen? Joka tapauksessa hän palasi UFA:n hoteisiin useaan otteeseen ennen toisen maailmansodan puhkeamista, sillä Grémillonin seuraavat elokuvat Les pattes de mouche (1936), Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938) kuvattiin osin Berliinissä, L'Alliance Cinématographique Européennen (ACE) ja UFA:n yhteistuotantona Valse royalen tapaan.