He ajavat öisin (They Drive by Night, 1940)

Raoul Walshin ohjaus He ajavat öisin (They Drive by Night, 1940) on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1988, ja varmaan oma katsomiskokemuksenikin on 1980-luvulta. Raoul Walsh (1887–1980) oli pitkän linjan Hollywood-konkari, joka uransa aikana ohjasi 140 elokuvaa. Taso vaihteli, mutta parhaimmillaan hän oli loistava. He ajavat öisin on ohjaajan tuotannon huippua, ja päärooleissa nähtiin George Raft, Ann Sheridan, Humphrey Bogart ja Ida Lupino. Ensimmäiset kuvat rekkakuskeista, jotka ajavat yötä vasten, tuo mieleen Jules Dassinin loistavan film noirin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949), joka niin ikään perustui turkkilaissyntyisen A. I. Bezzeridesin romaaniin. Jos Dassinin tulkinnassa hämmästytti sen suorapuheinen yhteiskunnallisuus ja kriittinen kuva sodanjälkeisestä elintarviketeollisuudesta ja sen köyhistä työntekijöistä, Walshin elokuva on maltillisempi, mutta silti äärimmäisen kiinnostava. He ajavat öisin perustuu Bezzeridesin romaaniin Long Haul (1938), mutta tarinaan on istutettu murhajuoni, jonka juuret ovat Archie Mayon elokuvassa Kuuma veri (Bordertown, 1935).

He ajavat öisin on tarinaltaan hybridi, joka toisaalta rakentaa synkkää kuvaa yksityisyrittämisen mahdollisuuksista mutta toisaalta onnistuu raivaamaan tilaa luottamukselle amerikkalaisen unelman mahdollisuuteen. Tarinan alussa katsoja näkee veljekset Joe (George Raft) ja Paul (Humphrey Bogart) Fabrinin, jotka ajavat yöllä omenakuormaa kohti Kaliforniaa. Matka keskeytyy rengasrikkoon, ja draama käynnistyy. Läheisessä baarissa Joe tutustuu Cassie-nimiseen tarjoilijaan (Ann Sheridan), jonka veljekset myöhemmin poimivat mukaansa, kun tämä on irtisanoutunut. Joe ja Paul paljastuvat yksityisyrittäjiksi, jotka ovat ostaneet autonsa velaksi: paljon on vielä maksamatta, mutta toisaalta he eivät ole saaneet toimeksiantajaltaan korvausta tehdystä työstä. Ahdinko syvenee. Samaan aikaan katsojalle esitellään Ed Carlsen (Alan Hale Sr.) ja tämän puoliso Lana (Ida Lupino). Keskivaiheilla elokuva saa uuden käänteen, kun Lana haluaisi suhdetta Joen kanssa, mutta Joe on uskollinen sekä ystävälleen Edille että vastikään tapaamalleen Cassielle.

Jotta elokuvaa voisi tulkita, joudun seuraavaksi paljastamaan lisää juonenkäänteitä. He ajavat öisin saa rikoselokuvan ja melodraaman piirteitä ja on jatkuvasti vähällä suistua yhä pessimistisempään kierteeseen. Ratkaiseva käänne on Joen idea ostaa kokonainen sitruunalasti ja myydä se voitollisesti eteenpäin. Uhkayritys onnistuu, ja veljekset pystyvät lunastamaan auton itselleen, mutta jo seuraavassa kohtauksessa rankka yöajo koituu kohtaloksi: auto romuttuu ja Paul menettää kätensä. Elliptisen siirtymän jälkeen Joe on ottanut vastaan työn Edin firmassa ja Paul on katkeroituneena kotona. Nyt elokuvan kolme pariskuntaa asettuvat rinnakkain: Paul ja tämän vaimo Pearl (Gale Pale), Joe ja Cassie, Ed ja Lana. Kaikki suhteet ovat epätasapainossa. Pearlin haave siitä, että Paul olisi kotona, on toteutunut, mutta Paulin fyysinen vamma on myös sielullinen. Lana haluaisi Joen itselleen ja päättää, hetken mielijohteesta, surmata juopuneen Edin autotallin pakokaasuilla. Lana onnistuu houkuttelemaan Joen perimänsä yrityksen partneriksi, mutta suhdetta Joen kanssa ei synny. Viimeisenä epätoivoisena tekona Lana yrittää vierittää murhan Joen harteille. Pahoittelen tätä pitkää juonenkuvausta, mutta asetelma on mielenkiintoinen monella tapaa. Elokuvan naiskuvassa Pearl ja Lana edustavat vastakohtia, mutta Cassien hahmo tuo mukaan kolmannen reitin tai tulkinnan. Cassie on alusta lähtien itsenäinen toimija. Hän lähtee tarjoilijan työstä siksi, että esimies on kuin muistekala, jonka lonkerot takertuvat kiinni aina ohikulkiessa. En muista, että aikakauden muissa Hollywood-elokuvissa olisi näin selvästi kommentoitu seksuaalista ahdistelua. Lopussa Cassien rooli on ratkaiseva siinä, että tasapaino löytyy. Kiinnostava on myös Lanan hulluuskohtaus oikeudenkäynnin päätteeksi: Edin autotallissa on huipputeknologinen järjestelmä, jossa electric eye, valonsäde, on ratkaisevassa roolissa: kun säteen katkaisee, tallin ovet sulkeutuvat. Teknologia tekee Lanan murhan liiankin helpoiksi: hänen on vain kuljettava valonsäteen läpi, taaksensa katsomatta. Lopussa Lanan huutaakin: The doors made me do it! Vaikka Lanan hulluuskohtaus on melodramaattisen yliampuva, käsikirjoittajat ovat varmaankin pitäneet sitä välttämättömänä sen kannalta, että monimutkainen vyyhti saataisiin nopeasti onnelliseen päätökseen. Hämmentävää on se, että Joe on alusta lähtien uskonut yrittämiseen ja amerikkalaiseen unelmaan, ja hän on jo vähällä lopuksi lähteä omille teilleen. Firman työntekijät junailevat asian kuitenkin yhdessä Cassien kanssa. Kun Lana on poissa, yritys on oikeastaan siirtynyt työntekijöidensä käsiin, mikä on lopputulemana Hollywood-elokuvassa poikkeuksellinen. Sulkeumaa tukee vielä Paulin paluu yhteisön jäseneksi: katkeruus on poissa.