Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)

Walt Disneyn ensimmäinen pitkä animaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) oli aikansa menestystuote, ja samalla se aloitti Disneyn pitkien animaatioiden sarjan, joka jatkuu yhä. Pitkästä aikaa katsoimme Lumikin, jossa huomio kiinnittyy sekä ”30-lukumaisuuksiin”, joista hienoimpia on kuningattaren art nouveau -henkien valtaistuin, että aikakauden musikaalista muistuttaviin laulu- ja tanssinumeroihin. Tuntuu, että musikaalin sävyä jäi Lumikin myötä myös tuleviin Disney-elokuviin. Silmiinpistävää on myös Lumikin suhde luontoon. Kun metsästäjä antaa Lumikin paeta metsän suojiin, linnuista, peuroista ja jäniksistä tulee hylätyn prinsessan apureita ja liittolaisia: päähenkilöt ovat myöhemmissäkin Disney-elokuvissa eläinten kumppaneita, tai pikemminkin niin, että luomakunta asettuu palvelemaan pulaan joutunutta sankaria. Vaikka kuvaus metsästä on aluksi kauhuelokuvamainen, luonto on lopulta pastoraalisen seesteinen. Disneyn fantasian lähtökohtana oli Grimmin veljesten satu Lumikki (Sneewittchen), joka ilmestyi veljesten ensimmäisessä kokoelmassa vuonna 1812. Kyse on kansansadusta, josta on säilynyt monia variantteja. Grimmin veljesten tarinassa olivat läsnä jo ne klassiset elementit, joita myös Disney hyödynsi: taikapeili, myrkytetty omena, lasinen arkku ja tietysti seitsemän kääpiötä. Tosin Grimmin versiossa kääpiöitä ei vielä nimetty. Tiettävästi kääpiöt ristittiin vuonna 1912 sadun Broadway-tulkinnassa, ja Disney nimesi heidät uudelleen legendaarisin lopputuloksin.

Ajauduin elokuvan aikana katsomaan, millaista huomiota elokuva sai Suomessa ensi-illan yhteydessä lokakuussa 1938. Animaatio sai pääosin positiivista huomiota mutta myös monenlaista kritiikkiä. Kersti Bergrothin toimittama Päiväkirja (7–8/1938) julkaisi Lumikki-arvion, tai pikemminkin arviokoosteen, jossa todetaan aluksi: ”Lumikki valkokankaalla on täynnä hauskuutta, kekseliäisyyttä, huumoria, joskus suloisuuttakin. Kuningatar-äiti on mahtava ja vaikuttava ilmestys, muutamat kääpiöiden liikkeet ovat huvittavia ja liikuttavia, eläinten läsnäolo ja temput viehättävät (...) Lumikki-filmi on tekniikan ihme, ihmisneron ihailtava saavutus — ja sadun kuolema.” Tämän mukaan Päiväkirjan anonyymi kritiikki toteaa, miten elokuva etääntyy sadusta: ”...tämä Lumikki ei ole mikään satuprinsessa. Hän on moderni tyttö, pikkunätti ja itsetietoinen.” Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten suureen rooliin kääpiöt on nostettu Grimmin satuun verrattuna: ”Walt Disney’hän on muuten mielivaltaisesti tehnyt kääpiöistä koko sadun päähenkilöt. Sadun nimi on Lumikki, ja Lumikin kohtalosta tässä on kysymys. Jokainen oikea satu on lainmukainen, salaisuuksiin viittaava, taiteellinen kokonaisuus. Ei sitä voi muutella eikä muunnella mielin määrin. Ei Beethovenin sinfoniasta voi tehdä schlagereita — tai voi, mutta ei saa.”

Vuosina 1938 ja 1939 Lumikki esiintyi julkisuudessa paitsi satuna ja elokuvana myös monina kulutuskulttuurin tuotteina. Elokuvan vanavedessä markkinoille tuotiin niin Lumikki- kuin kääpiöleluja, ja leivälle saattoi levittää Lumikki-margariinia (mainos vasemmalla). Tulipa markkinoille myös Lumikki-niminen lattiavaha, jolla ”saatamme kiillottaa lattiamme ilman että vesi tihkuu silmiimme”. Lattiavaha on sinänsä looginen tuote, sillä yksi elokuvan avainkohtauksista kuvaa sitä, miten Lumikki käden käänteessä, luomakunnan avustuksella, siivoaa kääpiöiden mökin... Kun nyt katsoin Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, mietin, missä muodossa aikalaiset sen Suomessa näkivät ja kuulivat. Lehtitietojen perusteella Suomessa kiesi kaksi erilaista kopiota, englanninkielinen, jossa oli suomen- ja ruotsinkieliset tekstit, ja ruotsiksi dubattu versio, joka oli teksitetty suomeksi. Ilmeisesti ensimmäinen suomenkielinen dubbaus tehtiin vasta vuonna 1962, jolloin Lumikkia esitti Eeva-Kaarina Volanen. Olisivatpa nuo vanhat dubbaukset mukana tämän päivän tallenteissa! Ne ovat olennainen osa sitä, millaisena eri sukupolvet Disneyn tuotannot muistavat.