Venäläinen poika (Malchik russkiy, 2019)

YLE Teema esitti Alexander Zolotukhinin esikoiselokuvan Venäläinen poika (Malchik russkiy, 2019), jota jäin katsomaan katse lasittunena. Zolotukhin on ilmeisesti Alexander Sokurovin oppilaita ja, jos oikein tulkitsin, Sokurovin säätiö on tuottanut myös tämän elokuvan. Äkkiseltään vaikuttaa siltä kuin Venäläinen poika olisi kuvattu 16-milliselle filmille: kuva on rakeinen ja perinteisessä kuvakoossa. Värit ovat lisäksi haaleat, maalaukselliset, ja tuovat mieleen takavuosien Sovcolorin. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta mieleen nousevat monet venäläisen elokuvan sotakuvaukset, varsinkin Sergei Bondartšukin Ihmisen kohtalo (Sudba tšeloveka, 1959) ja Andrei Tarkovskin Ivanin lapsuus/Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962). 

Venäläinen poika on armoton. Nuori päähenkilö sokeutuu, häntä kohdellaan kaltoin lähes joka käänteessä, mutta nuorukainen lunastaa paikkansa lähestyvien lentokoneiden ”kaukokuuntelijana”. Zolotukhinin omintakeinen teos ei kuitenkaan ole vain elokuva sodasta. Teoksessa on kaksi aikatasoa: ensimmäisen maailmansodan katkerien hetkien rinnalla kulkee dokumentaarinen linja, joka kuvaa musiikkiesityksen harjoituksia. Pianisti kamppailee Rahmaninovin huippuvaikean kolmannen konserton kanssa, ja tempo vain kiihtyy elokuvan loppua kohden. Rinnastus sadan vuoden takaisten tapahtumien ja nykypäivän välillä on rohkea ja raju, vaikkakaan en tiedä, kannattaako asetelmaa kutsua rinnastukseksi. Menneisyys on pohjattoman kaukana, mutta yhteys aikatasojen välillä on, ainakin sitkeässä pyrkimyksessä luoda kaaokseen järjestystä.