Hopeatähti (The Tin Star, 1957)

Anthony Mannin Hopeatähti (The Tin Star, 1957) kuuluu niihin lännenelokuviin, joiden katsomiseen en kyllästy. Bloggasin siitä ensimmäisen kerran jo 15 vuotta sitten, kun ryhdyin pitämään tätä elokuvapäiväkirjaa. Tällä välin olen katsonut sen useaan otteeseen. Viehätykseen on monia syitä. Pidän ylipäätään Anthony Mannin 50-luvun westerneistä, ja vaikkei Hopeatähti ehkä olekaan niistä paras, se on monien aikakauden kostowesternien ja puoliveriskuvausten joukossa vapauttava. Perusasetelma on sinänsä tyypillinen: palkkionmetsästäjä Morgan Hickman (Henry Fonda) saapuu pikkukaupunkiin, jonka sheriffinä on kokematon Ben Owens (Anthony Perkins). Tuoreempi asetelma on sen sijaan yksinhuoltajaperheen kuvaus: leskeksi on jäänyt Nona Mayfield (Betsy Palmer), joka elää yksin poikansa Kipin (Michel Ray) kanssa. Hänen luokseen Hickman majoittuu, sillä kukaan muu ei tahdo majoittaa palkkionmetsästäjää. 

Jos Nona Mayfield on menneisyydessä joutunut kokemaan kovia, myös Hickmanilla on trauma, joka vähitellen katsojalle valkenee. Hän on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Haavoittunut on myös Nona, jota yhteisö hyljeksii siksi, että Kipin isä oli intiaani. Hopeatähden komeimpia hetkiä on lopun tilanne, jossa Bart Bogarduksen (Neville Brand) johtama lynkkausväki saapuu noutamaan Owensin pidättämiä veljeksiä. Hickman ei ole koko elokuvan aikana suostunut ottamaan tähteä rintaansa, mutta ratkaisevalla hetkellä hän astuu nuoren sheriffin tueksi. Sanaton tuokio on elokuvan mieleenpainuvin, sillä se merkitsee samalla Hickmanin oman haavan umpeutumista, mielenrauhaa, joka mahdollistaa astumisen kohti tulevaisuutta.