Paljastettuja sieluja (1949)

Elokuvien Kirje tuntemattomalta naiselta (1948) ja Ristiaallokko (1949) jälkeen Max Ophüls ohjasi Hollywoodissa enää yhden elokuvan: tuloksena oli film noir -henkinen melodraama Paljastettuja sieluja (The Reckless Moment, 1949). Elisabeth Sanxay Holdingin kertomukseen perustuva elokuva alkaa viikkoa ennen joulua: toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kalifornialainen yksinhuoltajaäiti pitää koossa perhettään samaan aikaan, kun aviomies Tom on vielä Berliinissä. Oikeastaan koko elokuva tapahtuu kahden puhelinsoiton välillä, alussa ja lopussa Lucia Harper (Joan Bennett) vakuuttaa miehelleen kaiken olevan kunnossa. Näiden vakuuttelujen lomassa on merkillinen draama. Tytär Bea (Geraldine Brooks) on rakastunut vanhempaan mieheen Ted Darbyyn (Shepperd Strudwick), jota Lucia yrittää hätistää pois tarjoamalla rahaa. Ted on kuitenkin häikäilemätön ja haluaa lisää. Lucian ja Tedin kohtaus on yksi elokuvan parhaista: Tedin epämiellyttävyys rakentuu pienin elein ja katsein. Kuinka ollakaan Ted kuolee tapaturmaisesti Lucian talon lähellä, mutta jotta luvaton suhde ei paljastuisi ja säädyllisyys säilyisi, Lucia päättää kätkeä ruumiin ja rahtaa sen merelle. Käsikirjoitukseen tulee aimo annos lisää kierroksia, kun paikalle tuulahtaa Martin Donnelly (James Mason), jonka haltuun Bean rakkauskirjeitä on joutunut. Kiristäjä alkaa kuitenkin tuntea myötätuntoa, rakkautta, Luciaa kohtaan ja perääntyy. Samalla paljastuu, että taustalla on mahtavampi pamppu. Kolmaskin kiristäjä ilmaantuu ahdistelemaan yksihuoltajaäitiä, mutta Martin uhrautuu, eikä kukaan saa koskaan tietää kummallisen kiristysvyyhdin olemassaoloa. Lopussa Lucia puhuu jälleen miehelleen puhelimessa, itkua vääntäen mutta totuutta peitellen.

Kokonaisuus on hämmentävä. Liitoiteltu draama kuvaa ylihuolehtivaa äitiä, joka on valmis mihin tahansa säilyttääkseen kotinsa koskemattomuuden. Joan Bennettin ja James Masonin erinomainen näytteleminen pitää tarinan koossa, ja Masonin kolmas Hollywood-rooli tuo traagisuudessaan mieleen Carol Reedin Neljän tuulen talon (Odd Man Out, 1947). Tuottaja Walter Wangerin pihdeissä Max Ophüls ei päässyt näyttämään parasta osaamistaan, eikä ihme, että hän tämän elokuvan jälkeen palasi Eurooppaan. Dvd:n kommenttiraidalla Lutz Bacher nostaa kuitenkin esiin elokuvan alun ophülsmaisen kameratyön: kohtaus, jossa Lucia saapuu kotiin, on toteutettu Ophülsille ominaisesti pitkin kamera-ajoin. Studion henkilökunta piti saksalaisohjaajan otteita kummallisina, mutta samalla hämmästeltiin sitä, miten vähillä otoilla lopputulos saatiin aikaan.