Valkokankaan muisti

Avasin muutama viikko sitten pölyttyneen pahvikansion, johon olen kerännyt lehtileikkeitä ja muistoja vuosien varrelta. Käteen osui Suomalaisen elokuvan festivaalin käsiohjelma vuodelta 1992. Olin pyydystänyt vihkoon nimikirjoituksia, ja muhkein oli kirvonnut George de Godzinskyn kynästä. Hän oli piirtänyt nimensä päälle viivaston ja pienen melodianpätkän sekä alle leveän puumerkkinsä. Muistiini on kirjautunut kuva de Godzinskystä elokuvateatteri Dominon aulassa mustekynä kädessä: nimikirjoitusten pyytäjiä oli paljon. Salissa oli juuri katsottu Ilmari Unhon musikaali Poretta (1941), johon maestro oli säveltänyt loisteliaan musiikin.

George de Godzinsky vieraili ensimmäisillä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa huhtikuussa 1992. Tähtivieraina olivat hänen lisäkseen Irma Seikkula, Matti Kassila, Ville Salminen ja Jukka Virtanen. Samana vuonna vietettiin itsenäisen Suomen juhlaa, ja niinpä Suomen elokuva-arkiston silloinen johtaja Kaarle Stewen totesi ohjelmavihon alkusanoissa: ”Elokuva on kansakuntamme kuvallinen muisti, jonka hämärtymisen voi estää vain 75-vuotias Suomi itse. Kukaan muu ei tee sitä puolestamme.”

Näin jälkeenpäin ajatellen tilanne oli epäilemättä otollinen vanhojen kotimaisten elokuvien arvonpalautukselle. Suomi eli ennennäkemättömän syvän talouslaman kourissa, itsenäisyyden juhlavuosi pakotti miettimään suomalaisen kulttuurin tilaa, dvd:n voittokulku oli vasta edessä ja tietoyhteiskunnan ajatuskin oli olemassa vain kiiltona insinöörien ja politiikkojen silmissä. Takana oli paitsi 1980-luvun kiihkeä videokulttuurin aika myös tosiasia, että televisiosta oli tullut vanhan kotimaisen elokuvan mausoleumi. Oli aika palauttaa elävä kuva kankaalle. Ohjelmavihon esipuheessa Ari Honka-Hallila totesikin: ”Vain suurella valkokankaalla elokuva voi paljastaa kiehtovuutensa salaisuudet, tekijöittensä tarkoitusperät ja tallentamansa ajankuvan.”

Suurella kuvalla on itseisarvo. Muistan hyvin sen Poretta-elokuvan esityksen, jossa de Godzinsky oli läsnä. Olin vastikään kirjoittanut artikkelin siitä, miten elokuvassa kuvattiin sota-ajan säännöstelyä. Vasta nyt, valkokankaalta, äkkäsin, että elokuvan interiöörit ovat täynnä Kansanhuoltoministeriön julisteita ja varoituksia mustan pörssin kaupasta. Tv-ruudulta näitä yksityiskohtia ei pystynyt erottamaan.

Kyse on myös muistista. Kun vuodesta 1992 lähtien joka vuosi on kevään kynnyksellä kokoonnuttu katsomaan vanhoja elokuvia, ne ovat palautuneet paitsi henkilökohtaiseen myös kulttuuriseen muistiin. Monet suomalaisen elokuvan tekijät olivat olleet poissa parrasvaloista vuosikymmenien ajan, ja varmasti uusi huomio myös liikutti niitä näyttelijöitä, ohjaajia ja elokuva-alan ammattilaisia, joiden työtä oli unohdettu arvostaa.

Näin jälkeenpäin voi todeta: onneksi kaikki on tapahtunut. Sellaiset veteraanit kuin Helena Kara, Mauno Kuusisto, Hannu Leminen, Risto Orko, Irma Seikkula ja Leif Wager, monista muista puhumattakaan, saivat kokea, ettei yleisö ole heitä unohtanut.

Parhaillaan Suomalaisen elokuvan festivaali järjestään 20. kerran Varsinais-Suomen Elokuvakeskuksen, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja Yleisradion tv-arkiston yhteistyönä. Viime vuosikymmenien kulttuurisessa ja teknologisessa myllerryksessä pitkä taival on kunnioitettava saavutus. Samalla se on osoittanut, miten merkittävää audiovisuaalisen kulttuuriperinnön tallentaminen ja sen muistiin palauttaminen on.

(julkaistu Turun Sanomissa 9.4.2011)