Ristiaallokko (1949)

Katsoimme Max Ophülsin elokuvan Madame de... toukokuussa, mutta tv:stä tullut Ristiaallokko (Caught, 1949) on saanut odottaa. Ophüls - oikealta nimeltään Max Oppenheimer - oli rajojen rikkoja ja ylittäjä. Hän ohjasi elokuvia Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa... Hollywoodissa hän työskenteli muutaman vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen. Ristiaallokko on yhdistelmä melodraamaa ja film noiria: se kertoo nuoresta mallista Leonora Eamesista (Dallasista tuttu Barbara Bel Geddes), joka avioituu raharikkaan Smith Ohlrigin (Robert Ryan) kanssa. Avioliitto on kuitenkin vankila, ja Leonora hankkii oman työpaikan lastenlääkärin Larry Quinadan (James Mason) vastaanottoapulaisena. Ristiaallokko tuntuu alusta lähtien hienovaraiselta, epähollywoodmaiselta. Elokuvassa on loisteliaita jaksoja, kohtaus, jossa lääkärit keskustelevat poissaolevasta Leoneorasta ja kamera kiertää vastaanottoapulaisen tyhjän tuolin ohi, tai kohtaus, jossa Smith Ohlrig maanisesti heittelee biljardipalloja ja kiristää vaimoaan. Leonoran ja Larryn tanssikohtauksessa on samoja ideoita kuin neljä vuotta myöhemmin valmistuneessa Madamde de... -elokuvassa: kamera liikkuu ahtaalla tanssilattialla ja välillä etääntyy luikertelamaan esteiden takaa uudelleen tanssijoiden pariin. Ristiaallokon heikko kohta on tyrmistyttävä lopetus. Se on lyhyt ja lakoninen, ja tuntuu siltä kuin kaikki se psykologinen herkkyys, jota elokuva on esitellyt, katoaa tyystin. Kun Hollywoodin tuotantokoneiston tuntee, on täysin mahdollista, ettei Ophüls edes osallistunut lopetuksen tekemiseen. Vaikea sanoa, mutta lopetus on kuin toisesta maailmasta.