Sana (1955)

Kävin vuonna 1979 Pyynikin kesäteatterissa katsomassa Kaj Munkin näytelmän Sana. En enää oikein muista, millaisia tunnelmia se herätti, mutta lopun ihme oli vaikuttava. Samoihin aikoihin näin ensimmäistä kertaa Carl Theodor Dreyerin elokuvatulkinnan, jonka TV2 esitti toukokuussa 1980: siinä loppu oli vieläkin mieleenpainuvampi, osin varmaankin siitä syystä, että elokuvan tunnelma on alusta lähtien ahdistava ja painostava. Dreyerin tulkinnassa vanhan Borgenin (Henrik Malberg) maatila tuntuu sijaitsevan tyhjyyden keskellä: Länsi-Jyllannin rantoja vihmoo jatkuva tuuli, eikä kamera kertaakaan näytä useampien talojen muodostamaa yhteistöä. Ihmiset ovat yksin. Tilalle tullaan ja sieltä lähdetään. Borgenilla on kolme poikaa, Mikkel (Emil Hass Christensen), Johannes (Preben Lerdorff Rye) ja Anders (Cay Kristiansen). Mikkelin puoliso Inger (Birgitte Federspiel) on raskaana ja perheeseen on syntymässä kolmas lapsi. Johannes on opiskellut teologiaa, seonnut luettuaan Søren Kierkegaardia ja elää raamatullisten kuvitelmien vallassa. Anders taas on rakastunut Anne Peterseniin (Gerda Nielsen), jonka räätäli-isä Peter (Ejner Federspiel) elää grundtvigiläisen herännäisliikkeen oppien mukaan.

Sana punoo yhteen rakkaustarinan ja uskonnollisen jännitteen. Andersin ja Annen liitto ei ole mahdollinen isien uskonnollisen skisman tähden. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Inger sairastuu, saa keskenmenon ja menehtyy lopulta itse. Johannes palaa kotiin kirkaskatseisena ja ihmettelee, kuinka kaikki vakuuttavat uskoaan, kun eivät kuitenkaan usko ihmeen mahdollisuuteen. Samassa Inger nousee ruumisarkustaan.

Jos Dreyer Vihan päivässä (Vredens dag, 1943) oli kuvannut noitavainojen kautta suvaitsemattomuutta ja kätketysti toisen maailmansodan vainojen herättämiä tunteita, Sana tuntuu käsittelevän myös suvaitsevaisuuden kysymyksiä. Loppukohtauksessa dogmaattinen usko saa jäädä, ja elokuva tuntuu puhuvan ylirajaisen ymmärtämisen puolesta. Sana käsittelee uskoa ja uskontoa, mutta sen merkitys on yleisempi.

Dreyerin Sanassa viehättää sen askeettisuus ja tietoinen hitaus. Interiöörit eivät ole eletyn makuisia, eikä se ole tarkoituskaan. Borgenin kodissa vallitsee hiljaisuus, jota korostaa kellon tikitys. Kun Inger kuolee, kello pysäytetään ja täydellinen hiljaisuus laskeutuu. Tuntuu, että kamera on tietoisen kaukana kohteistaan. Vasta viimeisessä kuvassa, kun Mikkel ottaa Ingerin syleilyynsä, kamera astuu askeleen lähemmäs, kohti elämää.