Lemmenunelma (1952)

Hollywood-vuosien jälkeen Max Ophüls palasi Ranskaan ja jatkoi fin de sièclen maailman kuvausta elokuvassa Intohimojen karuselli (La ronde, 1950). Seuraavaksi valmistui Lemmenunelma (Le plaisir, 1952), joka oli edeltäjänsä tapaan episodielokuva. Keskiössä on kolme Guy de Maupassantin novellia, Le Masque, La Maison Tellier ja Le Modèle. Keskimmäinen episodi kestää yli tunnin, jolloin muut kaksi muodostavat eräänlaisen esi- ja jälkinäytöksen. Kertomukset kokoaa yhteen Guy de Maupassantin ääni (Jean Servais), joka alkaa pimeydestä, aivan kuin kirjailija istuisi katsojan vieressä elokuvateatterin hämärässä. Ensimmäinen tarina Le Masque käynnistyy niin hengästyttävällä rytmillä ja hämmentävillä kuvilla, että suurin osa visuaalisista ideoista tuntuu jäävän havaitsematta. Pariisilaiseen tanssisalonkiin tulvii väkeä, kamera liikkuu joustavasti ja ketterästi sisältä ulos, jokainen kuva tuntuu sisältävän monta pienempää kuvaa, kun valot ja varjot heijastuvat salongin peileistä ja lasipinnoista. Hektiseen tanssiin heittaytyy myös dandymäinen mies, joka lopulta tuupertuu lattialle. Kun lääkäri saapuu paikalle, paljastuu, että nuoruus on vain naamio, ja maskin alta paljastuu vanhus, joka yrittää tavoittaa nuoruutensa hurmaa.

La Maison Tellier alkaa normandialaisesta kaupungista, jonka ilotalo on yhteiskunnan mikrokosmos: samaan aikaan kun paikkakunnan silmäätekevät astuvat sisään pääovesta, merimiehet tulevat alakerran baariin. Tälläkin kertaa ensimmäinen otos on huikea. Kamera liikkuu talon ulkopuolella, nousee ikkunoiden tasalle ja kurkistaa sisään milloin mistäkin. Koko elokuvan aikana kamera ei kertaakaan astu talon sisälle Julia Tellier'n (Madeleine Renaud), Madame Rosan (Danielle Darrieux) ja muiden prosituoitujen maailmaan. Tarina käynnistyy, kun eräänä päivänä talo on suljettu. Kaikki asukkaat ovat yhdessä lähteneet maalle Madame Tellier'n sukulaistytön konfirmaatioon. Maupassantin alkuperäisnovellissa ilotyttöjen ilmaantuminen maaseudun rauhaan oli myös ironinen vastakkainasettelu, mutta Max Ophülsin käsissä kertomuksesta tulee humaani. Kaksi kohtausta jää erityisesti mieleen. Kun vieraat viettävät ensimmäistä yötään kylässä, he eivät saa unta, koska eivät ole tottuneet nukkumaan yötään yksin. Madame Rosa kuulee nyyhkytystä: konfirmaatiota odottava tyttö on yksin ja kaipaa äitiään. Lopulta yksinäiset asettuvat saman peiton alle ja kaikki on hyvin. Toinen mieleenpainuva kohtaus tapahtuu kirkossa. Liikkuvan kameran ansiosta interiööri tuntuu kietoutuvan katsojan ympärille. Uskonnollisen kokemuksen liikuttamana Madame Rosa purkahtaa itkuun, ja yhtäkkiä herkkyys tarttuu kaikkiin muihinkin.

Viimeinen kertomus Le Modèle on samanaikaisesti traaginen ja onnellinen rakkaustarina taiteilija Jeanista (Daniel Gélin) ja malli Joséphinestä (Simone Simon). Sen ideaa ei kannata paljastaa tässä, mutta tuntuu, että improvisoiden toteutettu kuvaelma tavoittaa jotakin olennaista ihmisten välisistä suhteista - niin kuin koko elokuva, joka sanoo tarkastelevansa mielihyvää, nautintoa tai iloa mutta oikeastaan käsittelee ihmisenä olemista ja onnen tavoittelua. Viimeisessä episodissa on otos, joka tiivistää Max Ophüls briljantin kameratyön. Kun ratkaisevassa kohtuksessa Joséphine saa Jeanilta kehotuksen häipyä, kamera tarkkailee tilannetta, mutta yhtäkkiä - ilman leikkausta - otos muuttuukin Joséphinen subjektiiviseksi näkökulmaksi. Hän alkaa nousta portaita ja jopa varjo heittäytyy vastapäiselle seinälle. On vaikea kuvitella, miten otos on toteutettu, mutta samalla se osoittaa, miten jopa saman otoksen sisällä kameraliike voi muuttaa näkökulman.

Ensimmäistä kertaa kiinnitän huomiota myös äänimaisemaan, ehkä se on jäänyt loisteliaiden kuvien jalkoihin. Mieleen jäävät äänelliset ympäristöt, tanssisalongin huumeiset rytmit, lintujen laulu, Lowell Masonin virsi "Sua kohti Herrani", Joséphinen ääni, kun hän kulkee asunnon halki kohti pihaa...