Taistelu Turusta (2011)

Jouko Aaltosen ohjaama ja Olli Vesalan tuottama Taistelu Turusta sai ensi-iltansa lauantaina 9.4.2011, lähes tuhannen katsojan edessä. Aihe on traaginen ja kaikille suomalaisille tuttu, Turun yli pyyhkinyt modernisaation aalto, joka vei mennessään paljon arvokasta, kaunista rakennuskantaa. Kiinnostava historiallinen ongelma on se, missä määrin tapahtunut prosessi oli yleinen, kaikkia Suomen kaupunkeja koskeva, missä määrin taas paikallinen. Jälkimmäisen puolesta puhuu moni asia: Turussa rakennusliikkeiden, politiikan ja kaupunkisuunnittelun suhde oli läheinen, mistä kertovat Taistelu Turusta -elokuvan monet kommentit. Toisaalta aivan yhtä perusteltua on ajatella, ettei tuhoaminen olisi ollut mahdollista ilman sitä ajattelutapaa, jossa korostettiin modernia, uudenlaisen kaupunkiasumisen ihannetta ja pesäeron tekemistä historiaan. Olen itse pohtinut paljon sitä, että jälkimmäinen, yleinen trendi oli Turussa myös ”paikantunutta”, sillä Suomen vanhimmassa kaupungissa historia on ollut ongelma. Autonomian aikana Turku oli Ruotsin vallan symboli, jonka historiallinen perintö viittasi vanhaan emämaahan. Ehkä tämä historiallisuus oli ongelma myös YYA-ajan Suomessa.

Taistelu Turussa -elokuva ei kerro vain historiasta poissa olevana maailmana vaan myös nykypäivästä – ja juuri tämä tekee elokuvasta koskettavan. Historiallisen tarkastelun ohessa kerrotaan tämän päivän aktivisteista, talonvaltaajista, jotka yrittävät saada kaupungilta sijan autonomiselle kulttuurikeskukselle. Elokuvan kerronnallisessa maailmassa tämä idealismi yhdistyy menneen käsittelyyn: ehkä aiemmatkin sukupolvet olisivat saaneet aikaan enemmän, jos olisi ollut rohkeutta tarttua asioihin voimakkaammin. Jouko Aaltonen korosti keskustelussa sitä, miten sukupolvet eivät useinkaan tunne toistensa ajattelua. Tämän päivän aktivistit eivät välttämättä ole perillä siitä, mitä edellisen sukupolven nuoret tekivät, ja samalla kokemukset eivät siirry eteenpäin. Herää kysymys: eikö juuri tätä varten tarvita sellaisia taideteoksia kuin Taistelu Turusta on, teoksia, jotka punovat yhteen historian ja nykypäivän ja tekevät tietoisiksi siitä, millaisia jännitteitä kaupunkitilassa on ollut ja on yhä.

Elokuvan jälkeen jäin paljon pohtimaan myös sitä, mitä kaupunki lopulta on. Mitä on se Turku, joka tuhosi itseään? Välillä kyse on hallinnollisesta järjestelmästä, joka tekee tietoisia ratkaisuja, välillä taas paikasta, joka sallii tontin omistajan toimet. Toisinaan kaupunki on passiivinen odottaja, joka ei tietoisesti pyri historiansa säilyttämiseen vaan antaa Phoenixin kaltaisten aarteiden tuhoutua omistajiensa käsissä. Mutta viime kädessä kaupungin pitäisi olla sen asujaimisto, joka ottaa kantaa ja vaikuttaa. Ehkä juuri tämä – mitä kaupunki on – vaatii vielä enemmän julkista keskustelua, jotta menneisyyden virheet voidaan välttää. Taistelu Turusta -elokuvan jälkeisessä paneelikeskustelussa tässä päästiin jo hyvään alkuun. Toivottavasti sille tulee jatkoa.

Taistelu Turusta on moniaineksinen kokonaisuus. Tuoreiden dokumentaaristen otosten lisäksi mukana on haastatteluja, vanhoja arkistofilmejä ja valokuvia. Kaupunkia on kuvattu myös yöllä, vailla asukkaitaan, näyttämönä, jossa taistelu on hetkeksi hiljentynyt. Tuhoutuneita kohteita esitellään hitailla kamera-ajoilla, joissa eteen sijoitetussa kehyksessä nähdään kadonnut maisema. Menneisyys ja nykypäivä ovat yhtä aikaa läsnä. Näistä kuvista tulee mieleen Sigmund Freudin teos Ahdistava kulttuurimme, jonka alussa Freud esittää huikean rinnastuksen: kuvitelkaa, että ihmismieli on kuin Rooman kaupunki, jossa kaikki menneisyyden kerrostumat ovat yhtä aikaa läsnä! Tavallaan näin on Turussakin. Tuhoutunut kaupunki on olemassa niin kauan kuin sen muisto elää, niin kauan kuin kuvat Phoenixin ja Nobelin talosta elävät asukkaiden mielessä. Vasta kun nuo kuvat hiipuvat mielestä, Turku on lopullisesti tuhoutunut.