Anna-Liisa (1922)

Teuvo Puron Anna-Liisa (1922) on suomalaisen mykkäelokuvan klassikoita. Turun esityksessä 9.4. erityisenä kohokohtana oli Kari Mäkirannan ja Turun taideakatemian opiskelijoiden rakentama äänimaisema, joka teki vaikutuksen. Säestys perustui osin aikalaissoittimiin: urkuharmooni, jouhi, räikkä ja huuliharppu loivat kiehtovan ja kiinnostavan taustan, joka ei kuitenkaan kaapannut päähuomiota. Hienointa oli, että erityisen asetelmalliset kohtaukset, kuten Anna-Liisan (Helmi Lindelöf) tunnustus, jossa henkilöt poseeraavat jäykästi kuin näyttämön lavalla, saivat äänestä uudenlaista potkua. Anna-Liisassa on kiinnostavaa se, että Teuvo Puro oli mukana, kun Minna Canthin näytelmästä tehtiin pitkää elokuvaa jo kesällä 1911 - samassa yhteydessä, jossa ensimmäinen ”tunnin kestävä kinemtografinen näytelmäkappale” Sylvi kuvattiin, mutta Anna-Liisan aineisto tuhoutui. Itsenäistymisen jälkeen Puro sai uuden mahdollisuuden.

Anna-Liisa oli omana aikanaan vakava puheenvuoro: se kuvasi naisen asemaa ja aviottoman lapsen ongelmaa. Erikoista kyllä, kun elokuvaa esitettiin Yhdysvalloissa suomalaisille siirtolaisille, poliisi keskeytti esityksen, kun Johannes (Emil Autere) astui saunasta yläruumis paljaana.

Ydin oli kuitenkin toisaalla. Siitä on todistuskappaleena Ilmari Kiannon hurmioitunut kirje, johon törmäsin aikanaan Puron arkistoa läpi käydessä. Kianto kirjoitti Suomi-Filmille maaliskuussa 1922:

Tänään olen ollut katsomassa Anna-Liisaa, kuuluisaa suomalaista filmiä Olympiassa, eläväin kuvain teatterissa Helsingissä. Minun täytyy heti tunnustaa, että kappale on suurenmoinen. Se on sydäntä tärisyttävä ja syvintä elämämme kysymystä kaiveleva näytelmä, jonka edessä ei kukaan saata jäädä välinpitämättömäksi. Kuinka likeltä se koskeekaan jokaista tyttöä ja jokaista nuorukaista, sekä samalla jokaista isää ja jokaista äitiä. Myös jokaista morsianta ja jokaista toivorikasta sulhasmiestä. Sillä se koskee samalla lemmenkysymyksen ydintä, sitä salaista sukupuoliyhtymää, joka useinmiten maailmassa ihmisiltä peitetään. Kuinka ylevällä tavalla alhainen raaka totuus, jolle miljoonat nauravat kevytmielisesti, on tässä draamassa osattu asettaa koko inhimillistä elämäämme tärisyttäväksi sisäiseksi välineeksi. On aivankuin näkymätön henki huutaisi näyttämön takaa: katsokaa ihmiset, kuinka vastuunalaista on nuoren ”vapaan” miehen oikeudella kuherrella kesäisenä yönä viattoman tytön kanssa ja saada hänet houkutelluksi asiaan, jota hän vielä ei täysin ymmärrä. Tai huutaa tuo näkymätön henki: nuoret tytöt, varokaa sentään lopultakin miehiä ennenkuin teissä on herännyt ja kypsynyt se, jota rakkaudeksi mainitaan. Katsokaa mihin helvetin tuleen tämä kiltti Anna Liisakin joutui…

Kiannon pitkä kirje on innostunut selonteko paitsi näytelmän teemoista myös siitä, miten yleisö reagoi teokseen. Toisin kuin yleensä, yleisö ei nauranut: ”Me istuimme siellä kuin kirkossa – ei, vakavampina kuin kirkossa.” Viime kädessä teoksen sisältö oli paitsi eettinen myös juridinen:

Mutta maailma on maailma ja Anna Liisa on oma pyhäkkönsä, jonka sivu sadat tuhannet vaeltavat jääkylminä. Ilahduttavaa sentään on, että se teatteri, joka sitä esittää vetää suojiinsa pienen murto-osan nykyajan ihmisiä. Ja nyt minä, yksi niitä tuhansia, johon Anna Liisa teki väkevän vaikutuksen, tahdon kajota siihen, mikä tässä Minna Canthin luomassa Suomen kansantyttären kuvauksessa on se, joka elävistä kuvista elävään elämään palautettuna suurimman tuskan tuottaa. Se on asia, josta valitettavasti vain ulkonaisissa puitteissa ja siis epäinhimillisen raa’asti puhutaan ainoastaan raastuvan ja muiden oikeuslaitostemme saleissa. Nuoren tytön kohtalo silloin, kun hän on sattunut saamaan lapsen ja peljäten yhteiskunnan julmaa lakia, peljäten vanhempiansa ja sovinnaista yleistä mielipidettä, kauheassa sielun hädässä, koettaa lapsensa salata ja epätoivon hetkellä – ottaa sen hengiltäkin.