Fosforinhohtoinen lurjus

Kävin viime keskiviikkona katsomassa Juha Hurmeen käsikirjoittaman Fosforinhohtoisen lurjuksen, joka vieraili Turun kaupunginteatterin Sopukassa. Vajaan kolmen vartin mittainen tragikomedia on teatteria teatterista. Juha-Pekka Mikkola tulkitsi loistavasti, ehyesti ja harkistusti Eero Kilpeä (1882-1954), joka näytteli Kansallisteatterissa yli 40 vuotta, ensimmäkseen sivurooleja. Hurmeen ja Mikkolan yhteistyönä syntyy humoristinen mutta koskettava kuva näyttelijästä, joka kuolinhetkensä kynnyksellä käy läpi elämänsä rooleja; repliikeissä vilahtaa alitajuisia siteerauksia niin Shakeapearelta ja Kiveltä kuin Ludwig Holbergiltakin. Raaka-ainetta on myös välikirjan teksti, joka piirtää karua kuvaa siitä, millaisilla ehdoilla näyttelijät toimivat. Fosforinhohtoinen lurjus lainaa myös Aaro Hellaakosken arvostelua, jossa Eero Kilpi koki elämänsä tähtihetken. Vaikka Kilven keskinkertaisuudelle voi nauraa, Fosforinhohtoinen lurjus on vakava ja ajankohtainenkin puheenvuoro. Kilven sinnikäs ura sai vain harvoin kiitosta, mutta silti näyttelijällä oli korkea työmoraali, halu antaa kaikkensa. Traagista on Kilven selkeä näkemys taiteellisen työn päämäärästä mutta kipeä tietoisuus mahdottomuudesta sen saavuttamiseen.

Näytelmä palautti mieleen kymmenen vuoden takaisen hetken, kun olin Teatterimuseon arkistossa lukemassa Eero Kilven päiväkirjaa Kadonnut perintö -kirjaa varten. Nuorena Kansallisteatterin näyttelijänä Kilpi oli mukana siinä ryhmässä, joka toteutti ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajat (1907). Päiväkirjassaan Kilpi esitti enemmän omia tunteitaan ja pohdiskelujaan kuin päivittäisiä tapahtumia, eikä siten maininnut elokuvapuuhiakaan. Harmi sikäli, että aikalaiskommentteja Salaviinanpolttajista ei löytynyt tästäkään aineistosta. Kilven päiväkirjasta ilmeni kuitenkin vahva halu työhön. Vuonna 1905 hän kirjoitti: ”Tahtoisin väkisinkin tuoda esiin jotakin, tulla jollakin näkyville; erikoisella, joka loisi itseluottamusta ja työtä.” Ehkäpä elokuvatouhuun osallistuminen oli vastausta tähän haluun ”tulla näkyville”. Salaviinanpolttajissa Kilpi esiintyi viinanpolttajana yhdessä Teppo Raikkaan kanssa. Teuvo Puro oli tukkilainen, joka hiihti paikalle pontikkaa ostamaan. Kilvellä oli intoa myös teatteriohjaamiseen. Kesällä 1907 hän kirjoitti Hilja ja Volter Kilvelle olleensa ensimmäistä kertaa ”teatteritirehtöörinä”, kun Kivimaan nuorisoseuran arpajaisissa esitettiin Oskar Blumenthalin ja Gustav Kadelburgin ”3-osainen ilveily” Eläviä kuvia, joka sivusi filmibisnestä.

Kilvellä oli palo elokuvien maailmaan, ja tästä kertoo sekin, että hän luonnosteli vuonna 1908 päiväkirjaansa elokuva-aiheen otsikolla Lindgrenin kosiomatka. Käsikirjoitus oli ytimekkyydessään seuraava:

”Tulee nuoren neidon luo ja pyytää häneltä suuta. Tämä nauraa hänelle ja juoksee pois. L pyyhkii kyyneleitään ja raapii tukkaansa. Tulee toisen luo, samoin. Lindgren sytyttää asian päälle paperossin.”

Salaviinanpolttajiin verrattuna aihe on vaatimaton, mutta toisaalta monet varhaiset näytelmäelokuvat olivat juuri tällaisia, muutaman minuutin mittaisia hupaelmia. Kirjeessään vanhemmilleen Kilpi totesi vuonna 1911 käyttävänsä vapaa-aikansa joko kahviloissa tai elävien kuvien teattereissa, mutta harjoituksia teatterissa oli kaksi kertaa päivässä, joten aikaa muuhun oli vähän. Kun saman vuoden kesällä Kansallisteatterin nuoret näyttelijät yrittivät pitkien draamaelokuvien tekoa, myös Kilpi oli mukaan, ainakin Minna Canthin Sylviin perustuvassa melodraamassa.

Koko uransa ajan Eero Kilpi esiintyi valkokankaalla, mutta läpimurtoa ei tapahtunut sielläkään. Hän jäi sivuroolien esittäjäksi samaan tapaan kuin Kansallisteatterissakin. Tähtihetkensä Kilpi koki Ilmari Unhon elokuvassa ”Minä elän” (1946), jossa hän sai esittää Elias Lönnrotia.