Hilja – maitotyttö on esitetty Suomalaisen elokuvanfestivaalilla aiemminkin, ensimmäisen kerran vuonna 1994. Anneli Sauli oli mukana jo silloin, ja nyt, 17 vuotta myöhemmin, hän muisteli yhteistyönsä alkua Toivo Särkän kanssa. Ehkäpä Sauli ei olisi lainkaan tullut elokuva-alalle, ellei Särkkä olisi usean vuoden ajan etsinyt sopivaa naispääosan esittäjää Hiljaan. Vastustustakin oli, mihin Sauli viittasi puhuessaan niistä ennakkoluuloista, joihin hänen romanitaustansa vaikutti. Hilja – maitotyttö (1953) kuuluu suomalaisen elokuvan klassikoihin, mutta ei välttämättä siksi, että se olisi erityisen hieno tai vaikuttava elokuva. Pikemminkin siihen tiivistyy paljon sellaista, mikä oli 1950-luvun suomalaiselle studiotuotannolle ominaista. Hilja on kirjallisuusfilmatisointi, ja varmaankin käsikirjoittaja Juha Nevalainen on halunnut säilyttää Johannes Linnankosken kieltä aloitusjuonnossa, jolle ei kuitenkaan tule myöhemmin jatkoa. Hilja (Anneli Sauli) nähdään jo ensimmäisissä kuvissa, mutta hän on sanaton, ”hiljaa”, lähes ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tämä hiljaisuus kuvaa myös tarinaa siinä mielessä, että elokuva on kasvukertomus, jonka aikana Hilja vähitellen ilmaisee tahtoaan entistä vahvemmin. Väkivaltainen isäntä (Tauno Palo) kohtelee maitotyttöä kaltoin, mutta paikalle ilmestyy nuori ylioppilastaiteilija (Saulo Haarla), jonka kanssa Hiljalle syntyy romanssi. Ylioppilas häipyy Pariisiin, mutta loppukohtauksessa Hilja asettuu puolustamaan itseään isäntää vastaan. Tässä mielessä loppu on voimaannuttava, eikä elokuva johda tuhoon niin kuin moni aiempi melodraama.Särkkä ei kaihda pateettisuutta. Patarumpujen pauke ja väkevät vaskikuorot säestävät isännän jokaista askelta, varsinkin alussa, jossa tuimat katseet saavat lähipuiden linnutkin lehahtamaan lentoon. Loppua kohden keinot alkavat kääntyä itseään vastaan.
Erityisen mieleenpainuva on ”paremman väen” rapujuhla, jossa koskenkorva virtaa ja Siiri Angerkoskikin pääsee näyttämään taitojaan tanssilattialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti