Pastoraali (1975)

Lauantai-ilta venähti, kun katsoimme vielä Otar Ioselianin Pastoraalin (Pastorali, 1975). Suomessa elokuva nähtiin jo vuonna 1981, mutta käytännössä juuri tämä teos nosti Ioselianin parrasvaloihin Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1982, mikä puolestaan johti ohjaajan loikkaukseen Neuvostoliitosta Ranskaan. Pastoraali on musiikillinen ja yhteiskuntakriittinen kuvaus kvartetista, joka saa matkustusluvan Tbilisistä maaseudulle - tai ehkä pikemminkin joutuu lähtemään kolhoosiin harjoittelemaan. Elokuva kehittyy kuin musiikillinen teos, jossa teemat ja vastateemat polveilevat esiin ja välillä hiipuvat. Elokuvan henkilöitä ei juuri nimetä, mutta nuori tyttö Eduki (Nana Ioseliani) kiinnostuu kvartetista ja musiikista: kohtaaminen jättää jäljen nuoreen, joka ainoana - muutaman lapsen kera - on hyvästelemässä linja-autoa, kun kvartetti palaa jälleen pääkaupunkiin.

Gruusialainen maaseutu näyttää tyrmistyttävältä, mutta sitä kuvataan lakonisesti, päivittelemättä. Työtä paiskivat ennen kaikkea naiset, jotka leipovat pihalla samaan aikaan, kun ohi ajavan bussin ikkunasta matkustajat pällistelevät maaseudun kurjuutta. Kuorma-auto vie työläisiä peltotöihin, ja samaan tapaan seisahtavan junan kaupunkilaiset tuijottavat uteliaina vierasta maailmaa. Maatila on kaikin puolin huonossa kunnossa, mutta arki soljuu eteenpäin. Vähitellen ”pastoraaliin” ilmenee jännitteitä. Vanhus yrittää niittää pellolta heinää omiin tarpeisiinsa, mutta kolhoosin vartija saapuu paikalle estämään. Talon rakentaminen käynnistyy, mutta kiistaa syntyy ikkunan suunnasta: naapuri ei haluaisi katselijoita oman talonsa suuntaan. Yksityisyys on kriittinen kysymys.

Pastoraalin nimi on ironinen. Kun kvartetin nuori sellisti lopussa saapuu kotiinsa, hänen isänsä istahtaa nojatuoliin ja haukkaa omenaa, maaseudun hedelmää. Viimeisessä kuvassa nähdään idyllinen maatila, isä, äiti ja lapsi, siistin puutarhan keskellä, oman suljetun piha-aitansa takana. Lopun voi tulkita isän mielessä kytevänä pastoraalina, ihanteellisena maaseutuna, josta omenat ovat kaupunkiin tulleet. Samalla kuva on ohjaajan ironiaa: kollektiivin sijalla on yksityisyyteen vetäytynyt ydinperhe.

Otar Ioselianin Pastoraali on hieno, täysin omintakeinen elokuva, joka kehittyy oman sisäisen logiikkansa mukaan, kriittisesti mutta alleviivamatta.