Otar Ioselianin Oli kerran laulurastas (Iko shashvi mgalobeli, 1970) on gruusialaisen tekijän hienoimpia elokuvia, mutta Neuvostoliitossa se joutui tuoreeltaan vaikeuksiin, sillä päähenkilön epämääräinen, ajelehtiva ja työtävieroksuva elämäntyyli herätti närkästystä. Nuori muusikko Gia (Gela Kandelaki) soittaa patarumpuja Tbilisin oopperassa, mutta laiminlyö työtään saapumalla paikalle aina viime tingassa. Kaikkeen muuhunkin hän tuntuu suhtautuvan välinpitämättömästi: hän flirttailee lukemattomien naisten kanssa, jättää saapumatta tapaamisiin, sopii päällekkäisiä menoja ja haaveilee säveltämisestä mutta ei saa mitään aikaan. Venäläinen pariskuntakin saapuu vieraaksi, mutta Gia unohtaa heidät täydellisesti. Nuorukaisen huone on täynnä instrumentteja, soittorasioita, flyygeli, urkuharmooni – ja rikkinäinen viulu.Päähenkilön joutilaassa elämäntavassa ei ole sinänsä mitään uutta: sehän on tuttua uuden aallon elokuvasta. Sen sijaan kiehtovaa on se tapa, jolla Ioseliani kuvaa äänimaailmaa. Tbilisin liikenteen kumu saa vastavoimakseen linnunlaulun jo elokuvan ensi hetkillä, mutta vastakkainasettelu ei jää kliseeksi. Elokuva on täynnä äänellisiä oivalluksia, mieskuoron ryyppyillasta syntymäpäivien iloiseen juhlintaan. Lääkäriystävälleen Gia toteaakin: ”Hiljaisuus ärsyttää minua, ja melua en kestä.” Säveltämisestä haaveileva päähenkilö on menettänyt luomiskykynsä eikä osaa elää sen paremmin maalla kuin kaupungissakaan. Loppukohtauksessa Gia ryntää kohti oopperataloa, päätyy liikenteen sekaan ja joutuu auton töytäisemäksi. Gian kohtaloa Ioseliani ei kuitenkaan enää kommentoi: sen sijaan samaan aikaan kelloseppä tarttuu pysähtyneeseen taskunauriiseen ja saa sen jälleen tikittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti