Ikuinen rakkaus (1994)

Eilen olisi YLE Teemalta tullut Peter Greenawayn tuore Rembrandt-elokuva, mutta siinä vaiheessa kun lapset saatiin nukkumaan, oli jo liian myöhäistä. Päätimme katsoa Bernard Rosen Beethoven-fantasian Ikuinen rakkaus (Immortal Beloved, 1994), nimiroolissa Gary Oldman. Ikuinen rakkaus kuuluu niihin historiallisiin elokuviin, jotka rautaesiripun murtumisen jälkeen kuvattiin Prahassa. Samaan sarjaan kuului myös Bille Augustin Kurjat (Les misérables, 1998), jossa Praha sai esittää Pariisia. Bernard Rosen Beethoven-elokuva on parhaimmillaan miljöissä, sisutuksissa ja ympäristöissä. Tarina puolestaan jäljittelee etäisesti Milos Formanin Amadeusta (1984), jossa kuuluisan säveltäjän mysteeriä etsitään traumaattisesta isäsuhteesta. Toisaalta käsikirjoitus tuo mieleen Luchino Viscontin elokuvan Ludwig II, jossa Baijerin joutsenkuninkaan salaisuutta selvitetään haastattelujen ja kuulustelujen kautta. Ikuisessa rakkaudessa keskiössä on Beethovenin sihteeri, joka maestron kuoleman jälkeen saa käsiinsä testamentin ja lähtee etsimään salaperäistä rakastettua. Olen aina ajatellut, ettei historiallisten elokuvien kohdalla liikaa pitäisi kiinnittää huomiota yksityiskohtiin vaan miettiä, millaisia näkemyksiä, ajatuksia ja tunteita teos liittää menneeseen. Mutta silti moni asia pomppaa silmille: Beethoven-elokuvaa ei voisi tehdä käsittelemättä Eroica-sinfonian tarinaa ja Beethovenin suhdetta Napoleoniin. Silti jää kummastelemaan, miksi Bernard Rose näyttää Beethovenin raaputtamassa Bonaparten nimeä partituurista, mutta taustalla raikuu viides sinfonia.

Ikuinen rakkaus alkaa Beethovenin kuolemasta vuonna 1827: väkeä on kerääntynyt sankoin joukoin hautajaissaattueeseen. Todellisuudessa Beethovenin hautajaisiin osallistuikin yli 20 000 henkeä: kuoleman hetkellä käynnistyi Beethoven-kultti, jolle ei 1800-luvun taiteilijamytologiassa ole vertaa. Beethovenista tuli käsite. Bernard Rosen Ikuinen rakkaus jatkaa tätä kulttia: Gary Oldmanin ruumiillistama Beethoven on jatketta romantiikan luomalle säveltäjäkuvalle, epäkonventionaalinen, intohimoinen uuden luoja.