Afrikan aarre (1953)

YLE Teema esitti eilen Humphrey Bogartin Santana-yhtiön tuottaman ja John Hustonin ohjaaman Afrikan aarteen (Beat the Devil, 1953). Aiempi videokopioni oli tekstittämätön, ja koska elokuvassa on lähes taukoamatonta dialogia, sitä on ollut paikoin vaikea ymmärtää. Nyt huomaan, ettei tekstityskään oikein auta. Elokuvaa tehtiin melkoisen epätietoisuuden vallassa, ja John Huston ja Truman Capote suolsivat käsikirjoitusta sitä mukaa, kun kuvaukset etenivät. Tarinassa on häkellyttäviä siirtymiä, kuten alussa, jossa kahden avioparin, Billy ja Maria Dannreutherin (Humphrey Bogart & Gina Lollobrigida) ja Gwendolen ja Harry Chelmin (Jennifer Jones & Edward Underdown) suhteet punoutuvat toisiinsa.

Tarinan keskiössä on joukko huijareita ja onnenonkijoita, jotka odottavat italialaisessa satamassa laivamatkaa Mombasaan päästäkseen Kenian uraaniapajille. Huston on selvästi vanhan seikkailuelokuvan jalanjäljillä, ja tiettävästi hän haaveilikin elokuvaan Maltan haukan tähtisikermää. Saksalaisittain murtava Peter Lorre saatiin – paradoksaalisesti – irlantilaisen Julius O'Haran rooliin, mutta Sydney Greenstreet ei ollut enää käytettävissä: Petersonin rooliin palkattiin loistava Robert Morley, joka oli kaksi vuotta aiemmin esiintynyt Afrikan kuningattaressa.

Afrikan aarteen hämmentävin hahmo on majuri Jack Ross (Ivor Barnard viimeisessä elokuvaroolissaan): kahdeksan vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen brittiläinen majuri puhuu kiihkeästi Hitlerin ja Mussolinin puolesta. Aivan yhtä hämmentävä on Nyanga-laivan kapteeni (Saro Urzi), joka tuntuu repeävän liitoksistaan hädän hetkellä. Oman varjonsa elokuvan ylle laskee kaikkien tavoittelema aarre: mitähän Harry Chelm – atomiaikana – lopulta tekee Keniasta kaappaamallaan uraaniesiintymällä?

Humphrey Bogart totesi Afrikan aarteesta, että ”only phonies like it”. Camp-mainetta elokuva on niittänyt paitsi eriskummallisen näyttelijäkaartinsa ja sujuvan dialoginsa vuoksi myös siksi, että teosta on vaikea kategorisoida. Sen yllätyksellisyys on siinä, ettei se oikeastaan täytä minkään lajityypin odotuksia.

Afrikan aarteen visuaalisuus herättää niin ikään kummastusta. Onko ylivalotettu kuva ja jyrkät kontrastit tietoinen valinta, vai johtuuko tämä vain kopiohistoriasta? Elokuva on ollut jo jonkin aikaa public domainissa, joten on mahdollista, että teoksesta on esitetty aina kopion kopiota, josta sävyt ovat vähitellen kadonneet.