Kulttuurista hyvinvointia

Kolumni Turun Sanomiin 8.4.2010

Tammikuun lopussa julkistettiin toimintaohjelma kulttuurin hyvinvointivaikutusten edistämiseksi. Vuosille 2010–14 ulottuva ohjelma esitti 18 toimenpide-ehdotusta, joilla ”taide ja kulttuuri edistäisivät terveyttä ja hyvinvointia”. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin toimeksiannosta syntynyt asiakirja on osa valtioneuvoston strategista linjausta pyrkiä rakentamaan terveyttä edistävää politiikkaa.

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma on kiinnostava jo siksi, että se luovutettiin opetusministeriön lisäksi sosiaali- ja terveysministeriölle, työ- ja elinkeinoministeriölle ja ympäristöministeriölle. Lähtökohtaisena ajatuksena on, ettei pahoinvointia voi poistaa ja hyvinvointia edistää vain yhden hallintokunnan lääkkeillä. Kulttuuri on kokonaisvaltainen kysymys.

*

Ajatus kulttuurin kokonaisvaltaisuudesta ei ole uusi, mutta poliittisena käsitteenä se tuntuu tuoreelta. Tämän todentamiseksi riittää vilkaisu lakikirjaan, jossa kulttuuri ymmärretään hyvin kapeasti. Esimerkiksi Laki kuntien kulttuuritoiminnasta (1992) tarkoittaa kulttuurin edistämisellä ”taiteen harjoittamista ja harrastamista, taidepalvelusten tarjontaa ja käyttöä, kotiseututyötä sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimista ja edistämistä”.

Tässä määrittelyssä kulttuuri on vain yksi yhteiskunnallisen toiminnan viipale, jolle on osoitettu oma budjettimomenttinsa. Kulttuurilautakuntien väki on saanut taistella kakkunsa puolesta samaan aikaan kun muita asioita on pidetty poliittisesti tärkeämpinä.

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ohjelmassa on vielä kaikuja kapeasta kulttuurin määrittelystä, jossa taidepalvelujen vastaanotto nähdään ”kulttuurin kuluttamisena”. Samaan aikaan ohjelma ottaa kuitenkin jättiläisharppauksen kohti ajatusta siitä, että inhimillinen toiminta on kokonaisuudessaan kulttuurista. Ohjelma korostaa sitä, miten ”ihmiset voivat arkielämässään kokea ja tehdä elämänsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi” ja että yhteisöt ja instituutiot on haastettava arvioimaan omaa toimintaansa pohtimalla, miten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia voisi lisätä.

*

Kulttuurin käsite on aina ollut kiistelyn kohde. Suomen kielessä ’kulttuuri’ on lainasana, joka on ollut helppo työntää syrjään ”kyldyyrinä”. 1800-luvulla suomalaiset näkivät kulttuurin saksalaisperäisen sivistysihanteen mukaisesti: kun itsenäistä valtiota ei ollut, Suomea rakennettiin kielen, kirjallisuuden, historian ja kasvatuksen keinoin. Kun kulttuuri nähtiin sivistysihanteena, se tulkittiin 1900-luvulla poliittisena, arvosidonnaisena käsitteenä. Toisen maailmansodan jälkeen yleistyi näkemys korkeasta ja matalasta kulttuurista, ja tuntuu, että kulttuurin käsitettä käytettiin enemmän erottelun kuin yhdistämisen välineenä.

Tästä syystä kokonaisvaltainen kulttuurin käsite on poliittinen haaste. Sen täytyy murtaa ajatus siitä, että kulttuuri on yhden hallintokunnan ongelma.

*

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ohjelman tärkein tavoite on sellaisen pitkäjänteisen ja järjestelmällisen yhteistyön synnyttäminen, joka vahvistaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Tämä voi toki tapahtua niillä keinoilla, joita on perinteisesti edistetty kuntien kulttuuritoiminnan alla, mutta samalla tehtävä on isompi: miten esimerkiksi työpaikkakulttuurin tai yrityskulttuurin muutokset voivat edistää hyvinvointia, miten kulttuurinen monimuotoisuus voi säilyä ja rikastaa elämää ja miten voimme ylipäätään saada tietoa kulttuurin merkityksestä hyvinvoinnille?

Ehkä tärkeintä on muistaa, ettei kulttuuri varsinaisesti synnytä hyvinvointia vaan hyvinvointi on itsessään kulttuurista, ihmisen luomaa, ja siksi me voimme sitä edistää niin politiikan ja tutkimuksen kuin arkisten ratkaisujenkin keinoin.