Suomalaisen elokuvan festivaalin perjantai-ilta oli omistettu Seppo Huunoselle. Esikoispitkä Lampaansyöjät (1972) perustui Veikko Huovisen romaaniin. Näin elokuvan televisiosta 1970-luvun puolivälissä, ja taisin olla pettynyt siihen, etteivät Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki olleet yhtä hauskoja kuin Ällitällissä. Nyt katsottuna Lampaansyöjissä kiehtoo se, mikä 70-luvulla oli liian lähellä: hiljaiset maantiet, kioskit, kaupunkien katunäkymät, Valtterin keinokuituinen verryttelypuku, nuotion vieressä odottava margariinirasia, Alkon vahtimestari, joka vihdoin raottaa pitkäripaista - Suomi, jota ei enää ole. Kaksikko Valtteri ja Sepe piipahtavat jopa Jäämeren rannalla Skibotnissa: siellä meidänkin perheemme autoili, ellei samana kesänä niin seuraavana. Lampaansyöjät on luistavasti ohjattu road movie, jossa on ripaus modernistisen elokuvan tyyliä: luonnon helmaan sijoittuvien kohtausten seassa on välähdyksiä kaupunkilaiselämän hektisyydestä, ja nuotion alla muhivan rosvopaistin vastavoimana välähtävät konttorien surisevat keskustietokoneet. Voin kuvitella, että Lampaansyöjät myös ärsyttää: se on miehinen fantasia intohimojen ohjaamasta, ”luonnollisesta” elämästä, mutta samalla elokuva ironisoi Valtterin ja Sepen paluuta alkukantaisten nautintojen äärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti