Ylösnousemus Turun musiikkijuhlilla

”Nun wenn ich erlebe, tondichte ich – nur wenn ich tondichte, erlebe ich!” Näin kirjoitti Gustav Mahler toisen sinfoniansa, Ylösnousemussinfonian, luomistyön keskellä. Lause kuvastaa sitä kokemusta, jonka Mahler sai osallistuessaan Hans von Bülowin hautajaisiin. Kuuluisa kapellimestari oli kuollut Kairossa 1894, mutta hänet haudattiin kotikaupungin multaan. Mahler oli valmistellut toista, c-molli-sinfoniaansa kymmenen vuotta ja työskennellyt kapellimestarina Budapestin kuninkaallisessa oopperassa ja – Bülowin kuoleman aikaan – Hampurin kansallisoopperassa. Hautajaisten koittaessa Mahler työkenteli sinfonian viimeisen osan parissa löytämättä ratkaisua. Kirjeenvaihdossaan hän antaa ymmärtää, että ratkaiseva käänne oli hautajaiskirkossa soitettu koraali Klopstockin runoon Die Auferstehung. ”Se iski minuun kuin salama”, hän kirjoitti kirjeessään. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Tuhansien hautajaisvieraiden keskellä luovuuden salama oli puhunut. Juuri tämä kokemus sai Mahlerin pohtimaan säveltämistään. Jos ei ole kokemusta, on vaikea säveltää, mutta jos hän ei samaan aikaan olisi paininut sinfoniansa parissa, kokemusta ei olisi ensinkään tullut. Vaikkei Mahler tämän pidemmälle pohdinnassaan mennyt, luovuus oli hänelle vuorovaikutusta. Gustav Mahlerin uralla toinen sinfonia oli merkittävä irtiotto ja ensimmäiseen sinfoniaan nähden radikaali. Lähes 80-minuuttinen teos hamuaa elämän koko kirjoa ja etenee kuoleman kautta kohti ylösnousemuksen kirkastusta.

Turun musiikkijuhlien päätöskonsertissa 23. elokuuta 2014 kuultiin mieleenpainuva tulkinta toisesta sinfoniasta. Kapellimestarina toimi terävä ja tarkka Daniel Harding, orkesterina Ruotsin radion sinfoniaorkesteri ja kuorona Ruotsin radiokuoro, turkulaisilla laulajilla vahvistettuna. Altto-osuuden lauloi Kate Royal, sopraano-osuuden Christianne Stotjin. Kokonaisuus oli erinomainen, ja jo ensimmäisistä tahdeista lähtien ote oli päättäväinen, ankarakin. Kuuntelin 1980-luvulla paljon Rafael Kubelikin tulkintaa, joka julkaistiin kahdella LP-levyllä. Silloin koin, että toinen ja kolmas osa olivat välttämätön paha, jotta neljäs ja viides osa avautuisivat kaikessa vaikuttavuudessaan. Olin väärässä: Ländlerin keveys ja Scherzon oikukas humoristisuus ovat välttämättömiä sen elämän rikkaden ja moninaisuuden kuvaamiseksi, johon Mahler tähtää. Lauantain esityksessä taite neljänteen osaan oli erityisen kaunis. Istuimme melkein piippuhyllyllä, ja sinne Kate Royalin altto kantoi mahtavasti. Vaikka musiikki tempasi mukaansa täydellisesti, lavalla nähtiin myös spektaakkeli, joka sai miettimään Mahlerin tavoitteita. Neljän käyrätorven ryhmä sai pujotella kahteen kertaan kulissien taakse antamaan tilallisuuden tuntua. Vaikka se oli vaivalloista, Mahlerin ajatus käy selväksi. Musiikki ei ole vain läsnäolevaa vaan edustaa myös näkymätöntä maailmaa, jotakin, joka ei ole silmin havaittavissa. Spektaakkelimaisuudessa on myös kriittiset puolensa: tuntuu, ettei aivan neljän lautasparin iskua olisi tarvittu konserttitalon erinomaisessa akustiikassa... Kun viimeiset tahdit olivat takana, tuntui, että käynti tuonpuoleisessa oli onnistunut. Daniel Harding pystyi uskomattomasti pitämään langat käsissään.

Mahler tuo aina mieleeni Hans Rottin (1858–1884) kohtalon. Muistelen, että Leif Segerstam vieraili maaliskuussa 1992 Wagner-seuran vieraana ja kertoi juuri levyttäneensä Hans Rottin sinfonian Norrköpingin orkesterin kanssa. Aiheena piti olla Wagner-johtaminen, mutta ainakin minulle varsinainen paukku oli kuulla välähdyksiä Hans Rottin musiikista. Nuorena kuollut Rott oli huippulahjakas, mutta hän ei päässyt alkua pidemmälle. Kerrotaan, että Rottin mieli järkkyi junamatkalla vuonna 1880, hän uhkaili muita matkustajia aseellaan ja väitti Johannes Brahmsin täyttäneen dynamiitilla koko junan. Dynamiitti olikin ajan hermolla, sillä Alfred Nobel oli patentoinut vallankumouksellisen räjähteen 14 vuotta aiemmin. Tiettävästi Rott kuoli tuberkuloosiin vuonna 1884, mutta viimeiset vuotensa hän vietti mielisairaalassa. Jälkeensä Rott jätti E-duuri-sinfonian, jossa voi kuulla teemoja ja aiheita, jotka nykykuulija tuntee Mahlerin sinfonioista. Mahler tunnustikin myöhemmin, että hän koki olleensa Rottin hengenheimolainen. Mahler toteaa: ”E-duuri-sinfonia, jonka hän kirjoitti vain 20-vuotiaana, tekee hänestä Uuden Sinfonian perustajan, sellaisena kuin minä sen ajattelen. Varmaa on, ettei hän saavuttanut sitä mihin pyrki... Mutta minä tiedän, mitä hän tavoitteli.” Segerstamin esityksen jälkeen ajattelin, että Mahler oli plagioinut Rottin sinfoniaa, ja niinhän hän oikeastaan teki lainatessaan ideoita nuorena kuolleelta säveltäjältä lähdettä mainitsematta. Muistelen Segerstamin todenneen, että Mahler omisti Rottin sinfonian partituurin ja vaali sitä elämänsä loppuun asti. Vaikka tämä tieto aikanaan järisytti Mahler-kuvaa, ainakin minun kuvaani, nyt tuntuu, että Mahler oli sittenkin rehellinen todetessaan, että hän ja Rott olivat kuin saman puun kaksi hedelmää. Mahler loi oman itsenäisen, tunnistettavan sävelkielensä. Hän omaksui piirteitä Rottilta, mutta loi jättiläismäisen, itsenäisen musiikillisen vision sen pohjalta ja tavoitteli teoksissaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tämä pyrkimys välittyi lauantain ainutlaatuisessa esityksessä.