Jubal (1956)

Delmer Davesin lännenelokuva Jubal (1956) sai Suomessa nimen Peloton mies, jota kieltäydyn käyttämästä, kun käännös ei mitenkään vastaa itse elokuvaa. Ruotsiksi Jubal käännettiin Ödemarkens hjälte, mutta Ruotsissa se oli Främlingen från vidderna. Davesin elokuva on westernin kaapuun puettu tragedia, ja teoksen nimi on kaikessa lakonisuudessaan päähenkilön etunimi. Ei ihme, että maahantuojilla oli pohdittavaa. Ranskalainen yleisö näki elokuvan nimellä L'homme de nulle part, italialainen nimellä Vento di terre lontane. Suomalainen maahantuoja taisi saada vaikutteita Saksasta, sillä Jubal vääntyi siellä muotoon Der Mann ohne Furcht. Ehkä nimeämisen hankaluus liittyy itse elokuvaan: päähenkilö Jubal Troop (Glenn Ford) tipahtaa alussa kuin taivaasta, huonossa kunnossa, ilman hevosta, ja saa turvapaikan Shep Horganin (Ernest Borgnine) ranchilta. Elokuva perustuu Paul Wellmanin romaaniin, josta Daves teki käsikirjoituksen yhdessä Russell S. Hughesin kanssa. Epätyypillinen western ammentaa Shakespearen Otellosta, ja ehkä katu-uskottavat nimiväännökset pyrkivät palauttamaan elokuvaa lännenelokuvan perinteeseen.

Jubal asettaa rinnakkain paikalleen pysähtyneen ranchin elämän, joka järkkyy muukalaisen tultua, ja tilan ohi vaeltavan uskovaisten yhteisön, joka on matkalla etsimässä luvattua maata. Haave luvatusta maasta tuntuu aluksi lapsellisen yksinkertaiselta, mutta kun sen vastakuvaksi asettuvat ranchin itsetuhoiset intohimot, paremman elämän lupaus alkaa näyttää varteenotettavalta. Shepin puolio Mae (Valerie French) kaipaa pois liitosta ja flirttailee salaa tilan miesten kanssa. Shepin miehiin kuuluva Pinky (Rod Steiger) puolestaan janoaa Maeta itselleen. Traagiset tapahtumat ja väärinkäsitykset ajavat yhteisön lopulta umpikujaan, ja epäonneaan pakeneva Jubal törmää yhä uusiin vaikeuksiin.

Wyomingissa kuvattu Jubal on visuaalisesti näyttävä CinemaScope-tuotanto, ja synkästä sisällöstään huolimatta se on kuvattu pääasiassa kirkkaassa, kuulaassa auringonvalossa. Vaikka Jubalin tarinassa on paljon tuttua, siinä viehättää sekä shakespearelainen traagisuus että keskittyminen ihmisiä liikuttaviin intohimoihin. Shepin mustasukkaisuus ja Pinkyn pidäkkeetön intohimo ovat rankkaa katsottavaa. Jubalista jäävät mieleen myös erinomaiset näyttelijäsuoritukset: Ernest Borgnine on vakuuttava mustasukkaisessa raivossaan, mutta erityisen hieno on Rod Steigerin suoritus Pinkynä. Alussa tuntuu, että Steigerin jokainen repliikki on tarkkaan harkittu, puhdasta kultaa.