Kuolemantuomiopaikka (1943)

William A. Wellmanin ohjaajanuran ehdottomia kohokohtia on vuonna 1943 valmistunut lännenelokuva Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident), joka on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1989. Sen pohjana oli Walter Van Tilburg Clarkin vuonna 1940 ilmestynyt esikoisromaani, josta Wellman innostui suunnattomasti. Elokuvahanke lähti vireille jo vuonna 1941, mutta ilmeisesti Yhdysvaltain ajautuminen toiseen maailmansotaan vaikutti tuotantoyhtiön päätöksiin: Kuolemantuomiopaikan traagisuus ja pessimistisyys eivät olleet sitä, mitä haluttiin tarjota suursotaan lähteneelle kansakunnalle. Elokuvan käsikirjoitti ja tuotti lopulta Lamar Trotti, jolla oli jo takanaan vankkaa western-kokemusta. Ensi-iltaan Kuolemantuomiopaikka valmistui toukokuussa 1943, ja Suomessa se nähtiin vasta sodan jälkeen marraskuussa 1946.

Kuolemantuomiopaikka on veretseisauttava lynkkauselokuva. Vaikka tapahtumat on sijoitettu vuoden 1885 Nevadaan, sen muukalaisvihassa, rasismissa ja epäluulon ilmapiirissä on historiallisen kontekstin ylittävää ajattomuutta. Varmaan elokuva käsitteli myös niitä ajankohtaisia ahdistuksia, jotka Yhdysvalloissa olivat kouriintuntuvasti läsnä sotaa edeltäneessä ja sen aikaisessa yhteiskunnassa. Kerronnan tiiviys tuottaa kuitenkin sellaisen abstraktiotason, että Kuolemantuomiopaikka puhuttelee ajasta ja paikasta riippumatta. Tätä, jos jotakin, lännenelokuvaa voi verrata antiikin tragediaan.


Elokuvan alussa kaksi kulkijaa, Art Croft (Harry Morgan) ja Gil Carter (Henry Fonda), saapuvat pikkukaupunkiin ja rientävät saluunaan. Klassisessa kohtauksessa Gil ja Art taivastelevat baaritiskin yläpuolen maalausta, jossa pimeydestä mies on lähestymässä nukkuvaa kaunotarta. Maalauksen tematiikka on kuin fantastinen vastakuva sille, mitä elokuva lopulta tuo tullessaan. Kuolemantuomiopaikassa ei ole sijaa romanssille, ja vaikka lyhyesti viitataan Gilin mennesseen rakkaussuhteeseen, kuolema valtaa sijaa positiivisilta tunteilta. Pikkukaupunkia ovat riivanneet karjavarkaat, ja kaikkia epäillään. Yhtäkkiä saapuu tieto, että karjankasvattaja Larry Kinkaid on surmattu. Tuota pikaa kaupunkilaiset kokoavat joukon syyllisiä jahtaamaan, ja myös Art ja Gil ajautuvat mukaan. Sheriffi on kaupungista poissa, ja joukon johtoon asettuu entinen konfederaation majuri Tetley (Frank Conroy), joka sonnustautuu vanhaan univormuunsa kuin olisi sotaan lähdössä. Onneton ryhmä löytää Ox-Bow Cayonista kolme nukkuvaa miestä, jotka joutuvat epäilyksen alle. Donald Martin (Dana Andrews) on edellisenä päivänä ostanut karjaa Kinkaidilta, mutta hänellä ei ole kuittia. Martinin seurana on vanhus (Francis Ford, ohjaaja John Fordin veli) ja meksikolainen Juan (Anthony Quinn).

Lopulta syytetyillä ei ole mahdollisuuksia. Tämä on jo alusta lähtien selvää, sillä antiikin tragedian vääjäämättömyydellä tapahtumat etenevät kohti päätepistettään. Vain seitsemän miestä ilmaisee erimielisyytensä, heidän joukossaan Art ja Gil, mutta tällä ei ole vaikutusta päätökseen. Majuri Tetleyllä on mukana myös poika Gerard (William Eythe), jota isä koettaa koulia ”mieheksi”. Kun poika ei suostu antamaan ratkaisevaa iskua hirttotuomion toteuttamiseksi, isä iskee poikansa tylysti maahan. Miltähän tämä kohtaus on vaikuttanut toisen maailmansodan keskellä? Pitkä jakso hirttokukkulalla on toteutettu kokonaan lavasteissa. Tiettävästi Twentieth-Century Fox ei pitänyt projektia kovinkaan merkittävänä, ja budjetin niukkuuden vuoksi suurin osa elokuvaa toteutettiin lavasteissa. Toisaalta juuri tämä epätodellisuus antaa Kuolemantuomiopaikalle erityislaatuisen, allegorisen vivahteen.

Tuotantoyhtiö joutui valmisteluvaiheessa käymään paljonkin neuvotteluja sensoreiden kanssa. Hays Code edellytti, että esivaltaa kuvataan kunnioittavasti. Kun lopussa selviää, ettei Kinkaid olekaan kuollut ja että lynkkaajat ovat syyllistyneet murhaan, alkuperäisromaanissa sheriffi on valmis painamaan asian villaisella. Elokuvassa näin ei kuitenkaan ole, vaan sheriffi (Wilard Robertson) antaa ymmärtää, että jokainen mukana ollut tulee saamaan ansaitsemansa tuomion. Romaanissa käy huonosti myös Tetleylle ja hänen pojalleen: isä surmaa itsensä miekallaan ja poika hirttäytyy. Lamar Trottin ja William A. Wellmanin versiossa poika saa jäädä elämään. Kuolemantuomiopaikassa Martin kirjoittaa kirjeen vaimolleen ennen kuolemaansa, ja tämä jää Gilin haltuun. Romaanissa lukija ei saa koskaan tietää, mitä kirje pitää sisällään. Sen sijaan elokuvaan Trotti kirjoitti kohtauksen, jossa lynkkaysjoukon miehet seisovat alakuloisina ja katuvina baaritiskillä. Gil ottaa esiin kirjeen ja lukee sen. Puheenvuoro omantunnon, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden merkityksestä voisi olla luettuna naiivi, mutta Henry Fondan viipyilevästi esittämänä se on koskettava päätös tarinalle. Aluksi katsoja ei näe Gilin silmiä, jotka peittyvät Artin lierihatun taakse. Vasta viimeisessä kuvassa näkökulma vaihtuu ja katsoja näkee Gilin samean katseen.